Karjalaisten nopea sijoittaminen oli maailmanihme
Vaikka talvisota oli päättynyt, elettiin maassamme 60 vuotta sitten edelleen vaikeaa kriisiä. Moskovan rauha pakkoluovutuksineen teki 430 000 ihmistä kodittomaksi. Heistä oli yli 400 000 Karjalasta.Seurantalot, koulut, jopa kirkot toimivat tilapäisinä majoituspaikkoina, vaikka siirtoväki alun alkaen pyrittiinkin hajauttamaan asuttuihin taloihin ja kaikkiin mahdollisiin hädin tuskin asumiskelpoisiin rakennuksiin. Suuria pakolaisleirejä ei kukaan halunnut eikä niitä perustettu.
Siirtoväen loppusijoitusta suunniteltiin yhdessä valtiovallan ja karjalaisten omien edusmiesten kesken varsinkin sen jälkeen, kun Karjalan Liitto oli perustettu.
- Karjalaisten sijoittamisen onnistuminen oli loppujen lopuksi ainutlaatuinen ihme koko maailmassa, arvioi tilannetta nyt vuosien takaa valtioneuvos Johannes Virolainen.
Virolainen tuntee karjalaisten asiat perin pohjin, sillä hän on toiminut karjalaisväestön kannalta keskeisissä tehtävissä syksystä 1939 alkaen. Silloin hänet nimitettiin vastaperustetun kansanhuoltoministeriön Viipurin piiritoimiston johtajaksi. Neuvostoliiton hyökättyä muuttui tehtävä Viipurin evakuointitoimiston päällikkyydeksi.
Toimisto joutui suunnittelemaan sekä väestön että omaisuuden siirrot suojeluskuntapiirin komentajan valvonnan alaisena yhteistyössä sotilasviranomaisten kanssa.
Takaisin Suomelle palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä Virolainen oli vuosina 1942-44 ja sen jälkeen sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkönä vuoteen 1948. Myöhemmiltä vuosilta muistetaan hänen pitkä, merkittävä poliittinen uransa ja toimintansa mm. Karjalan Liiton puheenjohtajana.
Kaikista puolueista edustajia
- Kun Karjala menetettiin Moskovan rauhassa, alkoivat karjalaiset johtomiehet heti suunnitella oman keskusjärjestön perustamista ajamaan yhteisiä asioita, kertoo Virolainen.
Erityisen aktiivisia olivat Kanneljärven kansanopiston johtaja, Karjala-lehden päätoimittajana ja ministerinäkin toiminut kansanedustaja Erkki Paavolainen ja kansanedustaja Emil Luukka. Paavolainen, joka oli paitsi hyvä puhuja myös kirjoittaja, pani pääasiassa suunnitelmat paperille.
Karjalan Liiton perustava kokous voitiin pitää jo 20.-21.4.1940 Helsingin kaupunginvaltuuston juhlasalissa. Liikkeellä olivat kaikki karjalaispiirit, sillä kokoukseen osallistui 340 edustajaa 52 kunnasta, 14 seurakunnasta ja 112 järjestöstä.
Toimintaan lähti mukaan myös edustajia kaikista suurista puolueista, joita olivat maalaisliitto, sosialidemokraatit ja kokoomus. Liiton hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Uudeltakirkolta maalaisliittolainen talousneuvos Juho Hietanen.
Valtioneuvos Virolainen pitää erittäin onnistuneena ratkaisua, jossa eri puolueiden edustajat koottiin saman katon alle.
- Toiminnassa koko ajan mukana olleena pidän erittäin tärkeänä, että Karjalan Liitto on kaikkien karjalaisten yhteinen. Tässä pyrkimyksessä on ilmeisesti onnistuttu, sillä 60-vuotisen toiminnan aikana ei liitolle ole perustettu kilpailevaa rinnakkaisjärjestöä jollainen on lähes jokaisella muulla alalla.
"Ei kaduille rähjäämään"
- Poliittisessa elämässä emme lähteneet siitä, että karjalaiset perustavat omia puolueita ja rähjäävät kaduilla. Viipurin läänistä oli valittu eri puolueiden listoilta 35 kansanedustajaa. Lisäksi siirtoväen ryhmään kuului muutamia Kuopion, Oulun ja Lapin läänin kansanedustajia. Karjalaisten asioita hoiteli kriisiaikana siis nelisenkymmentä edustajaa.
Valppaana ja tiukkana oli oltava. Esimerkiksi pääministeri Risto Ryti katsoi esitellessään eduskunnalle ensimmäistä korvauslakia, ettei karjalaisilla olisi mitään lakiin perustuvaa oikeutta saada korvauksia. Maan talous ei niitä kestäisi. Valtiovalta voisi maksaa vain sosiaalihuoltoa.
Niinpä hän esittelikin eduskunnalle lakiesityksen, jossa täyden korvauksen yläraja olisi ollut 10 000 mk (rahanuudistuksen jälkeen siis 100 mk).
- Ryti olisi tehnyt meistä karjalaisista keppikerjäläisiä, sanoo Virolainen.
- Nostimme tietysti kovan metelin. Me karjalaiset miltei asuimme eduskunnassa. Jokaista lakiesityksen pykälää muutettiin. Suurin korvaus nostettiin 320 000 markkaan, mikä sekin muodostui tietysti monille vain osakorvaukseksi.
Virolainen naurahtaa ja sanoo luottamuksensa talousviisaisiin menneen.
- Ylintä korvaussummaa nostettiin, sotaa käytiin viisi vuotta ja sotakorvaukset maksettiin, eikä vieläkään olla konkurssissa.
Rytin tyly suhtautuminen karjalaisiin jäi kaivelemaan sen verran valtioneuvoksen mieltä, ettei hän halunnut pyynnöstä huolimatta mennä kymmenkunta vuotta sitten mukaan Rytin patsastoimikuntaan.
- Sodanjälkeisissä sekavissa ja puutteellisissa oloissa oli tärkeää, että kaikki ihmiset saatiin tekemään töitä, arvioi Virolainen.
- Ja täytyy todeta, että karjalaiset tekivät todella paljon töitä uusissa oloissa. Peltoja raivattiin ja taloja rakennettiin innolla menetettyjen tilalle. Se pelasti maan.
- Karjalan Liitolla oli siirtoväen edustajana keskeinen asema, kun tärkeitä asioita hoidettiin ja päätöksiä tehtiin. Liitto ei ollut tuulentupien rakentaja eikä valtiovallan vastapooli vaan se toimi valtiovallan mukana. Emil Luukan hyvä idea oli se, että karjalaiset itse oli saatava mukaan päätöksentekoon, jotta luottamussuhde syntyy. Niin tapahtuikin.
Kekkonen ja Vennamo
Virolainen antaa tunnustusta myös siirtoväen huollon keskukselle, jonka osastopäällikkönä oli sotavuosina Urho Kekkonen. Maatalousministeriön asutusasiainosastoa johti puolestaan Veikko Vennamo.
- Vennamo teki valtavan työn asuttaessaan karjalaisia. Laillisuuden aita saattoi toisinaan siinä työssä horjua, mutta ei se sentään kaatunut, naurahtaa Virolainen.
- Siirtoväki oli kokonaan sijoitettu vuosiin 1952-53 mennessä. Urakka oli ollut suuri, mutta se kannatti. Lainsäädäntö oli saatu sellaiseksi, että ihmiset voivat elää omaa elämäänsä ja hoitaa omat asiansa, kun valtiovalta antoi alkuun tukea. Täyttä korvausta menetyksistä ei valtiovallalla olisi ollut tietenkään mahdollisuutta maksaa.
Kuusikymmenvuotiaalla Karjalan Liitolla oli aluksi tärkeä merkitys siirtoväen asioiden ajajana. Vuosien mittaan sen rooli on muuttunut. Liitto on keskittynyt henkisiin arvoihin, mm. rikkaan ja monipuolisen karjalaisen kulttuurin vaalimiseen. Esimerkkinä voidaan mainita kesäkuun puolivälissä Helsingissä pidettävät karjalaiset kesäjuhlat, joiden keskeisenä aiheena on historiallinen Viipuri.
AULIS BLINNIKKA
14.4.2000
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva päätoimittaja
