Vs. päätoimittaja Ville Tenhunen

15.12.2000

Maailman mahtavin mies on valittu

Maailman mahtavin mies, USA:n presidentti, on käytännöllisesti katsoen valittu, vaikka lopullinen valitsijamiesvaali toimitetaankin vasta ensi vuoden puolella. Lukuisten äänten uudelleenlaskentojen ja loputtomilta näyttävien oikeusjuttujen jälkeen demokraattien ehdokas Al Gore lopulta luovutti kamppailun republikaanien George W. Bushin hyväksi.

Vaaleista ehti kulua 36 päivää ennen kuin niiden tulokset saatiin selväksi. Amerikkalaiset seurasivat jatkuvaa äänten uudelleenlaskentaa ja käräjöintiä ainakin aluksi hämmentyneinä, mutta ainakin ajan kuluessa yhä enemmän ja enemmän vihaisina. Muu maailma taas seurasi tämän mahtavan demokratian vaalisotkua pääasiassa vahingoniloisena.

Vaalitulos oli viime metreille saakka äärimmäisen tiukka ja esimerkiksi Floridan äänestysliput niin tulkinnanvaraisia, että lopputuloksesta oli voitu jossitella hamaan tulevaisuuteen saakka.

Vaikka Gore sai taakseen koko valtakunnassa enimmät äänet, sai Bush Floridan myötä enimmät valitsijamiehet. Valitsijamiesvaalissa tämä on täysin mahdollista, eikä siinä ole mitään hämmästeltävää.

Myöskään täpärässä vaalituloksessa ei ole mitään maailmanhistoriallisesti uutta. Urho Kekkonen tuli ensimmäisen kerran valituksi valitsijamiesvaalissa vain yhden äänen enemmistöllä. Myöskään Tarja Halonen ei suinkaan saanut Esko Ahosta mitään maanvyörymävoittoa.

Tuoreeltaan on jossiteltu, että täpärä vaalitulos ja pitkään jatkunut vaalifarssi tekisi Bushista jotenkin heikon presidentin. Tälle näkökulmalle ei ole itsestäänselviä historiallisia perusteita. Kekkosen äärimmäisen niukka voitto ei tehnyt hänestä mitenkään heikkoa presidenttiä. USA:ssa, kuten muuallakin, presidentistä tulee heikko tai vahva hänen tekojensa myötä.

Vaalien jälkeen molemmat ehdokkaat ovat vakuutelleet haluaan sovitella ja yhdistää kansa. Tässäkään ei ole mitään uutta. Pääsääntöisesti näin on menetelty aina.

Pyrkimys kansakunnan eheyttämiseen ja sen vaalitraumojen parantamiseen saattaa hyvinkin johtaa siihen, että presidentti Bush välttää jyrkkiä äärikonservatiivisia äänenpainoja ja hakee politiikalleen kansan valtaenemmistön eli siis keskiluokan tukea. Tämä saattaisi olla sekä Yhdysvaltojen että koko maailman kannalta jopa toivottavaa.

On jopa ennakoitu, että Bush saattaisi täpärän vaalituloksen vuoksi ottaa hallitukseensa joitakin demokraatteja. Tällä poliittisella liikkeellä hän mahdollisesti lisäisi politiikkansa hyväksyttävyyttä ja liikkumavaraa senaatissa ja kongressissa.

George W. Bushia on markkinoitu kovien arvojen kannattajina ainakin kilpailijaansa Al Goreen verrattuna. Selvimpänä esimerkkinä tästä on se, että Bush tunnetaan kuolemanrangaistuksen kannattajana. Tämä ei kuitenkaan esimerkiksi hänen sosiaalipoliittista linjaan välttämättä mitenkään sosiaalidarwinistiseksi tai vähäosaisten kannalta tuhoisaksi.

Konservatismi ei poissulje sosiaalista omaatuntoa ja lähimmäisistä välittämistä, vaikka poliittiset vastustajat ovat kautta historian mieluusti näin väittäneet.

Vaalituloksesta ja sen seurauksista jossitellaan vielä kauan. Se on poliittisten kommentaattorien ja journalistien leipä. Yksi kestoaihe on ollut ja on vielä kauan tulkinnanvaraisen tuloksen vaikutus mahdolliseen vaalitavan uudistamiseen esimerkiksi suoran kansanvaalin suuntaan. Osavaltiot eivät kuitenkaan hevin luovu siitä vaikutusvallasta, jonka valitsijamiesjärjestelmä niille takaa.

Paineita vaalitavan uudistamiseen on ollut useasti ennenkin. USA:n historian aikana on tehty noin 700 aloitetta vaalitavan muuttamisesta. Yksikään niistä ei ole johtanut yhtään mihinkään. Ehkäpä sama kohtalo odottaa niitäkin aloitteita, joita nyt on tulossa tai on jo tullut.

Kohtuullista tietenkin on, että tulevaisuudessa ainakin äänestyslippu suunnitellaan niin, että äänestäjällä on joku varmuus siitä kenelle hänen äänensä lopulta menee. Epäilemättä vaalien tekniseen suoritukseen kiinnitetään tulevaisuudessa enemmän huomiota.

TIMO KERVINEN

Kiistelty lisärakennus

Eduskuntatalon naapuriin kaavailtu eduskunnan lisärakennus nostattaa taas tunteita. Tällä kertaa aihetta antaa se, että ensi vuoden valtion talousarviossa hankkeen aloittamiseen on varattu 40 miljoonaa. Kysymys ei ole enää pelkästä suunnittelusta vaan siitä, että rakentaminen tavalla tai toisella alkaa.

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö (kok.) äänesti eduskunnassa tätä määrärahaa vastaan. Se herätti närää monissa kansanedustajissa ja erityisesti Kokoomuksen eduskuntaryhmässä, joka kannattaa hanketta.

Niinistöä on syytetty jopa populismista eli äänestäjien suosion halpahintaisesta kalastamisesta. Syytös on hänen poliittisessa historiassaan äärimmäisen harvinainen. Tätä herkkua hän on saanut maistaa vain harvoin - onhan juuri hän kantanut päävastuun valtiontalouden saattamisesta edes siedettävään kuntoon.

Niinistö on vastustanut hanketta koko ajan. Yhtä johdonmukaisesti hän on vastustanut kansanedustajien suuria palkankorotuksia. Myöskään puoluetuen korottamiselle Niinistöltä ei ole herunut suurta ymmärtämystä.

Kysymys ei suinkaan ole siitä, että Niinistö sinänsä pitäisi eduskunnan lisärakennusta täysin tarpeettomana tai kansanedustajan vanhaa palkkaa erinomaisen ruhtinaallisena. Enemmänkin on kysymys siitä, että kun samanaikaisesti valtion menotaloudessa täytyy noudattaa äärimmäistä pidättyväisyyttä, ei ole esimerkillistä ja oikein samanaikaisesti toteuttaa hankkeita, joita monet kansalaiset pitävät ylimitoitettuina ja turhina.

Eduskunta tarvitsee ehdottomasti lisätilaa. Talo oli ahdas jo ennen kuin kansanedustajat keksivät palkata taloon 200 henkilökohtaista poliittista avustajaa, joille ei ole edes osoittaa työhuonetta. Ajankohta lisärakentamiseen vain ei ole psykologisesti oikea ja otollinen.

Niinistö on ollut tässäkin asiassa johdonmukainen - jopa esimerkillinen. Ellei se Kokoomuksen eduskuntaryhmälle kelpaa, pyrkiköön vaihtamaan miestä. Muistakoon eduskuntaryhmä kuitenkin, että puolueen puheenjohtajan valitsee puoluekokous.

TIMO KERVINEN

Jakopolitiikan paluu?

Eduskunnan budjettikeskustelussa käytetyt puheenvuorot kertovat, että monet kansanedustajat kaipaavat 1970-luvulla noudatettua jakopolitiikkaa. Tuolloin silloin johtavat poliittiset vaikuttajat Kalevi Sorsa (sd.) ja Johannes Virolainen (kesk.) jakoivat keskenään puolueidensa keskeisimmille ryhmille ja kansanosille kaiken sen liikkumavaran, jonka kasvava kansantalous ja inflaatio tuottivat.

Jakopolitiikan renessanssia on osaltaan kiihdyttänyt myös pääministeri Paavo Lipponen (sd.), joka kunnallisvaalitappion jälkimainingeissa kertoi kaipaavansa jakopolitiikan aikoja. Tämä teki aiheesta sosialidemokraattisten kansanedustajien kannalta sallitun.

Tilanteessa, jossa valtiolla on edelleen 400 miljardia velkaa ja uutta taloudellista lamapuskuria ei ole, olisi jakopoliittinen suuntaus kuitenkin maan kannalta - ei ainoastaan epäsuotavaa - vaan myös tuhoisaa.

Keskustaoppositio tietenkin käyttää tilannetta hyväkseen. Niinhän oppositio aina tekee olkoonpa politiikan seuraukset mitkä tahansa.

Vastuun kantaminen on vastuullisuutta ennen kaikkea tulevaisuudesta. Myös vähempiosaisten etujen turvaaminen edellyttää, ettei maan taloutta ajeta hunningolle. Pitkällä tähtäimellä suurimman henkilökohtaisen menetyksen jakopolitiikasta kärsivät kuitenkin juuri vähäosaiset.

Jos jakopolitiikan ja tuhlailun ajan paluu on poliittisesti välttämätöntä, tapahtukoon se kuitenkin ilman Kokoomusta.

TIMO KERVINEN