Venäjän suomensukuiset kansat ovat edelleen vaaravyöhykkeessä
Omakielisen kouluopetuksen ja oman kielen arvostuksen puute ovat edelleen Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen suurin ongelma.
Kysymys on elämästä ja kuolemasta, sillä vaaravyöhykkeessä ovat kaikki Venäjällä asuvat suomalais-ugrilaiset kansat.
Säilymisen mahdollisuudet ovatkin pääteemana Helsingissä maanantaina alkavassa Suomalais-ugrilaisten kansojen III maailmankongressissa. Tilanne on vakava, mutta ei sentään aivan toivoton.
Osa Venäjällä asuvista suomensukuisista kansoista on jo kuolemassa ja niiden pelastamiseksi ei ilmeisesti voida tehdä enää mitään. Tällaisia ovat Suomenlahden eteläpuolella asuvat vatjalaiset ja Pohjoisen jäämeren rannalla asuvat enetsit, joita on enää muutama. Sama kohtalo on Latviassa asuvilla liiviläisillä.
Mutta kovin paljon toiveita ei ole myöskään vepsäläisten, inkerikkojen, lyydiläisten, nganasanien ja selkuppien kansojen säilymisestä.
Vaaravyöhykkeessä ovat myös karjalaiset sekä hantit (ostjakit) ja mansit (vogulit). Vain komin (syrjäänien), marin (tsheremissin), udmurtian (votjakkien) ja mordvan kielet voidaan ehkä vielä pelastaa.
Äidinkielen taito vähenee
Ehkä parhaat säilymisen mahdollisuudet on marilaisilla (tsheremisseillä). Heitä on vielä 670 000 ja yli 80 prosenttia puhuu edelleen äidinkieltään. Mordvalaisia on enemmän - yli 1,1 miljoonaa - mutta he asuvat hyvin hajallaan ja ovat siten suuremmassa vaarassa venäläistyä. Venäjällä vain Permin komit ovat enemmistönä omalla nimikkoalueellaan.
Venäjän suomensukuiset kansat asuvat etupäässä maalla, ja siellä kielitaito on vielä elävää. Mutta kun nuoret muuttavat kaupunkeihin, äidinkielen käyttö jää vähäiseksi ja lapsille puhutaan jo venäjää. Näin suomensukuisten kielten käyttö vähenee jatkuvasti.
Jo kymmenisen vuotta sitten, kun Venäjällä myös suomensukuisten kansojen keskuudessa alkoi uusi kansallinen herääminen, äidinkielisen koulutuksen tavoite asetettiin etualalle. Se on kuitenkin edennyt hyvin hitaasti. Vain Marissa ja Mordvassa on maaseudulla kouluja, joissa alaluokkien opetus tapahtuu äidinkielellä.
Niissäkin on laadittu ohjelmia, joiden avulla opetusta laajennettaisiin yläasteelle. Käytännössä ollaan vielä ohjelmien laatimisen ja edellytysten luomisen tasolla.
Arvostus vähäistä
Ongelmana on oman kielen arvostuksen puute. Yhdelläkään Venäjän suomalaisugrilaisella alueella omasta kielestä ei ole tullut julkisen vallan kieltä. Valtaa pitävät venäläiset eivät ole asiassa kiirehtineet, eivätkä alkuperäiskansojen edustajat ole vaatineet muutosta kyllin tarmokkaasti.
Sekä Mordvassa että Marissa katsotaankin mielellään turkkilaisiin naapureihin, Tatarstaniin ja Tshuvassiaan, jossa oma kieli on arvossaan sekä tavallisen kansan että valtiojohdon tasolla. Äidinkielistä opetusta voi saada peruskoulun loppuun asti ja osittain yliopistossakin.
Suomalaisugrilaiset kansat ovat olleet vaatimattomampia ja vähään tyytyväisiä. Siksi kehitys on ollut paljon hitaampaa. Kaikki tunnustavat kuitenkin, ettei aikaa ole enää paljon.
Kahden kielen ongelma
Kun suomalaisugrilaisten kansalliset liikkeet kymmenisen vuotta sitten syntyivät, yhteisenä vaatimuksena oli oman kielen aseman nostaminen venäjän kielen kanssa tasavertaiseksi. Tässä on kuitenkin onnistuttu vain puolittain.
Alkuperäiskansojen kielistä on tosin tehty virallisia kieliä, mutta käyttökielenä on edelleen venäjä. Yritykset vaatia valtion virkamiehiltä, esimerkiksi presidentiltä, alkuperäiskansan kielen taitoa ovat kaatuneet viimeistään Venäjän perustuslakituomioistuimeen.
Kysymys on käytännössä siitä, onko yksilön oikeus tärkeämpi kuin kansan oikeus. Suomalaisugrilaisten kansojen tilanteeseen sovellettuna väitellään esim. siitä, onko Marin tasavallassa asuvan venäläisen yksilön oikeus ylempänä samassa tasavallassa asuvan marin kansan oikeuksiin nähden.
Vaaran ja toivon merkkejä
Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen tulevaisuudesta on näkyvissä sekä vaaran että toivon merkkejä. Vaaran merkit ovat kuitenkin uhkaavan suuria pieniin toivon pisaroihin verrattuna.
Suurin uhka on alkuperäiskansojen äidinkielen taidon häviäminen opetuksen puuttumisen takia. Ellei pian mitään tehdä, kielitaito vähenee vääjäämättä.
Tähän liittyy myös kirjallisen kulttuurin ja tiedotuksen ongelmat. Suomalaisugrilaisilla kielillä painetaan edelleen hyvin vähän kirjoja ja lehtiä. Radiossa ja varsinkin televisiossa näillä kielillä on vain hyvin vähän lähetyksiä.
Toivon merkkinä voidaan pitää ainakin sitä, että kaikkien Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen keskuudessa laaditaan suunnitelmia kielen opetuksen ja käytön tehostamisesta. Painostus alhaalta kansan keskuudesta ei ole loppunut.
Useiden kansojen keskuudessa suunnitellaan hallituksen erityisohjelmaa kielen ja kulttuurin elvyttämiseksi ja omakielisen opetuksen tehostamiseksi. Mikäli näitä ohjelma päästään edes hitaasti toteuttamaan, kaikki ei ole vielä menetetty.
Mutta suurin osa Venäjällä tehtävistä hyvistä ohjelmista kaatuu rahan puutteeseen. Olisivatko suomalaisugrilaisten kansojen ohjelmat tästä poikkeuksia?
STT-MH
15.12.2000
Uralilaiset kielet ja niiden puhujamäärät (1989)
Itämerensuomalaiset kielet
inkeroinen 300
karjala 70 000
liivi muutama
lyydi 5 000
suomi 5 000 000
vatja muutama
vepsä 6 000
viro 1 000 000
Saamelaiskielet 34 000
Volgansuomalaiset kielet
ersämordva 500 000
mokshamordva 250 000
mari (tsheremissi) 550 000
Permiläiset kielet
komi (syrjääni) 350 000
udmurtti (votjakki) 500 000
Ugrilaiset kielet
hanti (ostjakki) 13 000
mansi (voguli) 3 000
unkari 14 000 000
Samojedikielet
nganasan 600
enetsi (jeniseisamojedi) muutama
nenetsi (jurakki) 27 000
selkuppi (ostjakkisamojedi) 1 500
Venäjän federaatiossa kansallisen nimikkoyksikön omaavien uralilaisten kansojen väkiluku ja osuus nimikkoyksikön väestöstä (1989)
karjalaiset (prosenttiosuus alueen väestöstä 10,0 / määrä 78 928)
komit (23,3 / 291 542)
marit (43,3 / 324 349)
mordvalaiset (32,5 / 313 420)
udmurtit (30,9 / 496 522)
komipermjakit (60,2 / 95 415)
hantit (0,9 / 11 892)
mansit (0,5 / 6 562)
nenetsit Nenetsia (11,9 / 6 423)
Jamalin Nenetsia (4,2 / 20 917)
Dolgaani-Nenetsia (4,4 / 2 446)
Lähde: Seppo Lallukka: Venäjän uralilaisten kansojen tilastoa, Helsinki 1992
