Suomalaisten petoviha juontaa Runebergistä
Kesä on jälleen tuonut karhut ihmisten tietoisuuteen, ja tuoreessa muistissamme on Ruokolahden surullinen tapaus, jossa emokarhu puolustaessaan poikasiaan surmasi metsässä liikkuneen miehen.Tämä tapaus on luonnollisesti lisännyt suomalaisten karhua, sutta ja muita suurpetoja kohtaan tuntemaa pelkoa. Kuitenkin se, mitä pelkäämme on osittain kulttuurihistoriallisesti tuotettua ja muodostunutta.
Suomalaisten petoeläinkammo on vahvistunut 1800-luvun kansallisajattelijamme J.L. Runebergin luoman kuvan myötä.
Hän jos kukaan nosti ihanteeksi ja kansallissankariksi karhuntappajan ja toisaalta myös Saarijärven Paavon, joka taisteli hallaa vastaan kaivamalla yhä syvemmät ojat. 1800-luvun Suomessa nälkä oli vakituinen vieras ja suo, halla ja petoeläin nälän ja köyhyyden symboleita.
Elämme tietoyhteiskunnassa, internet-yhteyksien ja kännykän mitan päässä Euroopasta, vaikka istuisimmekin suon laidalla. Tekniikka ja tietoyhteiskunta on kehittynyt huimaa vauhtia, mutta olemmeko henkisesti pysyneet perässä?
Yhä edelleen moni meistä tunnistaa sisimmässään runebergiläisen ihmiskuvan piirteitä. Pedot herättävät yhä voimakkaita tunteita ja voisiko provosoiden kysyä: ajaako aiemmilta vuosisadoilta peritty pelko nälkää kohtaan ihmisiä kaupunkeihin?
Kesällä kaupunkisuomalainenkin haluaa palata luontoon - ainakin juhannuksena -, ja ehkä siellä niemen nokassa, laiturilla istuessa voisi miettiä omaa suomalaisuuttaan ja muistella hetken Runebergin sanoja.
Karu luonto ja sitkeä kansa
Runebergille luonnon ja kansan yhteenkuuluvuus muodostaa pohjan kansan identiteetille: luonnolla on positiivinen vaikutus suomalaisiin, joista on tullut ankaran luonnon keskellä sitkeitä ja vähään tyytyviä.
Luonnon karuus aiheutti suunnatonta köyhyyttä, ei laiskuus tai sivistyksen puute. Ihanteena on luonnon keskellä urhoollisesti kamppaileva kansa. Kansallissankareiksi nousee ihmisiä, jotka ovat voimakkaampia kuin luonto.
Ojan Paavo on kuin personoitunut luonnonvoima, joka "Maasta männyn juurinensa kiskoi, pelkin kätten voimin karhun kaatoi, hevosen hän yli aidan heitti" (Runeberg, Idyllejä ja epigrammeja).
Runoelmassa Hirvenhiihtäjät Kurun Matti nousee kansallissankariksi, joka tappoi karhun talvipesältä: "Kiljuen keihääseni se tunkihe, kiihkoa värjyin, kynsin, silmin, suin yht'aikaa pyrki se kimppuun; suottapa raivosi: minkä se päin tuli, sen minä väistyin taammas vain, yhä kierrellen terotettua rautaa, kunnes hankea hurmeellaan punehutti jo karhu, raukeni jalkani luo, veti viimeisen korahuksen."
Päämääränä ei kuitenkaan ole täydellinen luonnonherruus, vaan Runeberg idealisoi vahvan luonnon ja ihmisen, jotka ikään kuin tasavertaisina kumppaneina mittelevät voimiaan.
Suhde eläimiin on sekin kulttuurihistoriallisesti muotoutunutta: vaarallisuuden takia karhu ja susi eivät voineet olla romanttisia eläimiä, vaan yllätykseksemme 1800-luvulla romanttisin eläin oli hirvi, koska se oli harvinainen, sukupuuttoon kuolemassa oleva eläin.
1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvulla syntynyt romantiikka ihaili mielellään juuri harvinaista ja erityistä - pedot olivat liian tavallisia, jotta niissä olisi ollut mitään romanttista.
Kesäyön lumo ja järvimaisema
Pidämme itsestäänselvyytenä, että Suomi-kuva yhdistetään järvi-Suomeen, mutta aatehistoriallisesti katsottuna vasta Runeberg vakiinnutti sisämaan kansallisena ihannemaisemana, joka sijoittuu toisaalta järvi- ja viljelyseudulle, toisaalta erämaan rauhaan.
Molemmat maisemat olivat kuitenkin Runebergille idyllisiä luonteeltaan; vaikka Runeberg kuvaa romantiikan tapaan koskematonta luontoa, ei se ole villiä ja kuohuvaa.
Romantiikka toi ihailun kohteeksi juuri erämaan, vuoret ja tunturit. Aiemmin vuoria oli saatettu pitää jopa syntiinlankeemuksen rangaistuksena tai maaperän syöpäkasvaimina.
Runeberg nosti tietoisuuteemme kaikki ne suomalaisuuden peruselementit, jotka vieläkin elävät ja tekevät Suomea tunnetuksi: järvet, erityisesti Saimaan ja Punkaharjun, vuodenaikojen vaihtelut -kesäyön lumon.
Suomalainen kesäidylli mökkeineen järven rannalla ja toisaalta petoeläimiä kohtaan tunnettu pelko voidaan nähdä aatehistoriallisen kehityksen tuloksena. Opitut pelot, toiveet ja ihanteet elävät yli monien yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten.
Saksassa, jossa karhuja ja susia ei enää ole, petoeläinkammon tilalle on tullut pelko "pahaa miestä" kohtaan, joka voi hyökätä kimppuun puistossa ja varsinkin metsässä, jos sinne yksin uskaltautuu.
Ehkäpä voimme uuden vuosituhannen ensimmäisenä kesänä käydä aatehistoriallisesti pelkojamme ja toiveitamme tarkastelemaan.
Ehkäpä löydämme silloin Suomen suven aivan uudelleen, sen häikäisevässä monimuotoisuudessa Hangosta Utsjoelle. Silloin opimme myös näkemään petoeläimetkin - jos ei myönteisesti - niin ainakin ilman vihaa.
MARIA SUUTALA
15.9.2000
Kirjoittaja on fil.tri ja Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian ja Åbo Akademin uskontotieteen dosentti.
