Eurooppalainen etsii ihmisyyden rajoja
Villi-ihminen vai sivistynyt?
Ihmistä on aina askarruttanut, mitä ihmisyys on ja mitkä ovat ihmisyyden rajat. Tällöin eläin ja villi-ihminen ovat toimineet välineenä määriteltäessä ihmisyyttä.Villi-ihminen merkitsee sivistyneen vastakohtaa.Toisaalta villi-ihmisinä on pidetty luonnonkansoja ja niitä sivistyskansan yksilöitä, jotka ovat kasvaneet yksinään eläinten parissa tai ovat nälänhädän ja sodan vuoksi vajonneet käyttäytymisessään sivistyneen elämän alapuolelle.
Haaksirikkouduttuaan autiolle saarelle kaikkien maailmankirjallisuudesta tuntema Robinson Crusoe joutui tällaiseen tilanteeseen.
Länsimaisessa ajattelussa on usein asetettu vastakkain käsitteet villiys, hulluus, harhaoppisuus, eläimellisyys ja niiden vastakohtana sivistys, terveys, puhdasoppisuus ja ihmisyys.
Aikoina, jolloin ihmisen omakuva, itsekäsitys, on hukassa, on mahdollista sanoa: tuollainen en ainakaan ole. Jos emme tiedä, mitä sivistys on, voimme aina löytää esimerkin siitä, mitä se ei ainakaan ole. Samoin, jos emme tiedä, mitä terveys on, voimme ainakin tunnistaa hulluuden.
Onko ihmisen pahuus eläimellisyyttä?
Villi-ihminen on merkinnyt sivistyneelle eurooppalaiselle kielteisessä merkityksessään kaikkea uhkaavaa ja pelottavaa, johon ihminen voi vajota tai mikä ihmisen täytyy tukahduttaa itsessään.
Tässä katsannossa villi-ihminen edustaa ennen kaikkea ihmisen rajankäyntiä eläimeen nähden ja länsimaisen ihmisen taipumusta pitää itseään parempana kuin eläintä. Tällöin kaikki ihmisessä oleva paha on usein liitetty eläimeen, kun taas todellista ihmistä on pidetty puhtaana ja sivistyneenä.
Toisaalta villi-ihminen on myönteisenä käsitteenä merkinnyt turmeltumattomuutta, viattomuutta, luonnonmukaista elämää, jota sivistynyt ihminen on kadehtinut ja käyttänyt välineenä arvostellessaan sivistyksen varjopuolia.
Villi-ihminen on kuvattu yhtäältä pahana, verenhimoisena petona, ja toisaalta ihailtavana, jalona lempeänä villinä, joka luontoa seuraamalla viettää onnellista ja järkevää elämää.
Tyypillistä villiyden historialle on käsitteen vähittäinen muuttuminen sisäistetyksi villiydeksi eli konkreettien villi-ihmisten tilalle on tullut jokaisessa ihmisessä, sivistyneessäkin, vaaniva, pinnan alla tukahdutettuna oleva villiys ennen kaikkea romantiikan myötä.
Sigmund Freud ideoi villi-ihmisen alitajuntaan
Sigmund Freudin käsitys ihmisen alitajunnasta ei ole tavallaan muuta kuin juuri sisäiseksi, psyykkiseksi tehty villi-ihminen sivistyneessä minuudessa.
Uuden ajan alkupuolella löytöretkien myötä eurooppalaiset kohtasivat uusia kansoja kuten intiaaneja. Heistä luotu kuva oli peräisin jo olemassaolevista mielikuvituksellisista tarinoista. Toisaalta eurooppalaisten omat tarpeet ja päämäärät muokkasivat käsityksiä.
Itse Kolumbus oli mitä ilmeisimmin lukenut John Mandevillen matkakirjan, jossa kuvattiin koiranpäisiä ja yksisilmäisiä kansoja, jotka asuivat Jaavan seuduilla.
Etiopiassa puolestaan Mandevillen mukaan asusti ihmisiä, joilla oli vain yksi jalka, mutta se oli niin suuri, että sitä voitiin käyttää päivänvarjona.
Tämäntapainen tietous muokkasi eurooppalaisten mieliä uskomaan ja näkemäänkin uudella mantereella uskomattomia asioita.
Linné luokitteli villi-ihmisenkin
1800-luvun keskustelu kehitysopista ilmentää sekin ihmisen ja eläimen, villiyden ja sivistyksen jännitettä ja ongelmaa, jota ihminen on aina pohtinut.
Charles Darwin ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka nosti ihmisen ja apinan yhteyden esiin: jo 1700-luvulla tätä kysymystä pohti mm. kuuluisa ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné.
Linné asetti ensimmäisenä ihmisen biologiseen luokitteluun, jolloin villi-ihminenkin sai oman latinankielisen nimensä, Homo sapiens ferus, hänen luokittelujärjestelmässään.
Linnén mielestä raja apinoiden ja villi-ihmisten välillä on vaikeasti vedettävissä ja ihminen ihmisenä häilyvä käsite. Erityisen mielenkiinnon kohteena oli Kasper, heitteillejätetty ja eläinten parissa kasvanut luonnonlapsi.
Myös saamelaiset ja hottentotit nähtiin eläinkunnan rajalla olevana. Linné itse sen sijaan ihaili saamelaisia ja käytti heitä esimerkkinä kritisoidessaan aikansa kulttuuria. Hän ihasteli kovasti saamelaisten tapaa käyttää karhunsammalta vuodevaatteina.
Rasismi kuvastaa erilaisuuden pelkoa
Eläimen näkeminen pahana ja alempiarvoisena olentona on johtanut luonnonkansojen halveksuntaan ja kehitysopin vastustamiseen.
Eläimen ja ihmisen suhde näkyy myös rasismissa, joka on erilaisuutta kohtaan tunnettua pelkoa ja vihaa. Hitler piti juutalaisia "suojavallina" ihmisen ja apinan välillä ja myös loukkauksena Jumalan kuvan esteettisyyttä vastaan. Hitler halusi nähdä juutalaiset pahoina eläiminä.
Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, vaikka Hitler onkin kuollut. Eikö meilläkin ole omat villi-ihmisemme, joita emme aina pidä ihmisinä? Kohtelemmeko aina tasa-arvoisina ihmisinä sataman kontissa tai kaatopaikan laitamilla asuvia alkoholisteja, vankiloiden ja mielisairaaloiden asukkeja tai pakolaisia?
Olisi jo aika nähdä eläin ja ihminen yhtä arvokkaina ja ymmärtää, että ihmisessä oleva pahuus on nimenomaan ihmisyyttä - ei eläimellisyyttä.
Eläin ei ole tiedostava olento, joka voi tieten tehdä hyvää tai pahaa.
Ihmisyyden myöntäminen niin hyvässä kuin pahassakin auttaisi meitä hyväksymään ihmisten erilaisuutta ja suhtautumaan myös eläimiin ja koko luontoon kunnioittavammin.
Tavoitteena olisi löytää elämäntapa, jossa luonto ja sivistys eivät ole vastakkaisia käsitteitä, vaan ihminen lopultakin näkisi itsensä osana luontoa ja löytäisi kadottamansa luonnonläheisyyden uudestaan.
MARIA SUUTALA
16.6.2000
Kirjoittaja on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian ja Åbo Akademin uskontotieteen dosentti.
