Maratoonari kirjoitti pullistelijoista
Mediakritiikki on harvinaista. Hesariin kohdistuva kritiikki sitäkin harvinaisempaa, sillä se kuitataan vaikenemisella. Professori J.P.Roos avaa kiintoisia näkökulmia Yhteiskuntapolitiikka -lehden arvostelussaan.
Professori J.P.Roos sanoo tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä (1/2000), että on kiva kirjoittaa arvostelua Mattiesko Hytösen omaelämäkerrasta. Uskon. On myös kiva kirjoittaa Roosin arvostelusta. Sitä oli nimittäin kiva lukea.
Heti ensimmäisenä tunnustan, etten ole lukenut Hytösen kirjaa. En ole myöskään lukenut Keijo Korhosen muistelmia, joista Roos niinikään kirjoittaa saman otsikon - Kaksi pullistelijaa - alla.
Tuskin luenkaan. On tähdellisempiäkin kirjoja. Mutta se ei ole asian ydin. Tärkeämpää on Roosin tulkinta ja tulkintaan sisältyvä mediakritiikki.
Miksi Hytönen, journalisti jonka oli tehtävä Hesarin juttunsa, kuten Roos sanoo "kuokkimalla jossain, missä hänen ei pitäisi olla läsnä" ei silti ollut huomaamaton, vaikka itse korostaakin tätä kykyään.
Vastaus on tuotteistaminen. Hesarin toimittajatkin ovat tuotteita, joiden pitää näkyä, joten kun Hytönen meni "pellevaatteissaan ja rasvaisessa letissään johonkin tilaisuuteen, niin tarkoitus olikin, että hän näkyisi, että juttu muodostuisi hänestä eikä suinkaan jostain Hytösestä riippumattomasta aiheesta."
Toimittajiaan tuotteistava koneisto ei kuitenkaan siedä naarmuja brandiinsa. Roosin sanoin: "kirjan perusteella saa melko hyvän kuvan siitä tavasta jolla Helsingin Sanomien toimitus pyörii, millaisia onnettomia surkimuksia päätoimittajat yleensä ovat ja miten sisäsiittoinen ja verkostoitunut Hesari yleensä on."
Ei ihme, että Hesarissa kirja arvosteltiin epäystävällisesti, mutta vaisusti. Valtalehden on helppo suhtautua itseensä kohdistuvaan kritiikkiin - kun siitä vaikenee, se sammuu.
Hesaria koskevan aspektin Roos kaivaa esiin myös Keijo Korhosen muistelmien kritiikissä. Kun lehti Roosin mukaan katsoi Korhosen muistelmien edustavan alatyylistä kaunaisuutta, niin Roosin mielestä kyseessä on kiinnostava ja valistunut aikalaishavainnointi.
Hän epäileekin, että mielipiteen takana on Korhosen nuiva käsitys nyky-Suomen eliiteistä.
Meillä vallitsee näköharha, että meikäläiset eliitit olisivat demokraattisia ja kansanomaisia, kun suuri osa niistä on peräisin ns. savupirteistä, kirjoittaa Roos.
Hänen mielestään on kuitenkin usein niin, että juuri ensimmäisen polven eliiteillä on voimakas tarve kieltää juurensa. "Nöyrät EU:n pokkuroijat ovat tyyppiä kansakoulunopettaja Oulusta tai lahjakas koulupoika Mikkelistä." Maininnasta puuttuu vain lehtialalla menestynyt ylioppilas Helsingistä, jolla on kesämökki lahjakkaan koulupojan naapurissa.
Ai niin pullistelijoita. "Hytönen pullistelee heiveröistä rintakehäänsä ja Korhonen tähyilee kaukaisuuteen pyramidein huipulta." Epäsuomalaisesti he korostavat omaa erinomaisuuttaan, jossa tärkeintä on itsestä ulospäin luotu kuva, tavaraluonne.
Mutta onko saman tavaraluonteen vaara uhkaamassa myös maratoonari-professoria, joka hänkin on kiinnostunut oman mielipiteensä terävästä julkituomisesta?
Onko eritoten Hytösen ja Roosin välisessä suhteessa kyseessä lajien välinen sota? Voiman ja kestävyyden kamppailu? Ehkä pitää sittenkin lukea myös kirjat.
PETE PAKARINEN
17.3.2000
