2000-luvun elämä
Elämä monimutkaistuu, epävarmuus lisääntyy,
työelämä vaatii jatkuvaa muutosta ja joustoa. Kaiken keskellä ihmiset
unohtavat historian ja tulevaisuuden, pakenevat vastuutaan
nykyhetkeen ja jatkuvan nuoruuden ihailuun. Ei ole helppoa
2000-luvulla.
Tommi Hoikkalan ja J.P. Roosin toimittama 2000-luvun elämä on oivallinen artikkelikokoelma ajankohtaisista sosiologisista teorioista. Tekisi mieli suosittaa sitä iltalukemiseksi poliitikoille - niille jotka jatkavat juupas - eipäs -keskustelua hyvinvointivaltion säilyttämisestä tai purkamisesta.
Jos kohta teos vaatii paneutumista avautuakseen, niin pysyvätpähän lukijat poissa pahanteosta senkin aikaa.
Pitkälti toistakymmentä tieteellistä artikkelia sisältävä teos perustuu puolentoista vuoden takaiseen luentosarjaan 2000-luvun elämä. Luennoitsijoilta odotettiin tuolloin näkemyksiä niistä eväistä, joille 2000-luvun elämä perustuu, ei mitään futurologisia ennustuksia.
Toimittajia siteeratakseni kyseessä oli "aivan mieletön teema." Yhtä mieletöntä on kirjan moninaisuuden puristaminen yhden epätieteellisen esittelyn tuubiin. Onkin lähestyttävä kokonaisuuden paria kiintoisaa osaa.
Luottamus yksilöiden suhteissa
2000-luvun elämä on puhtaasti suomalaisten tutkijoiden kirjoittama. Useimmin esiintyvä nimi on kuitenkin Anthony Giddens, brittisosiologi ja Tony Blairin kolmannen tien hahmottelija.
Giddens sekä saksalainen kollegansa Ulrich Beck nousevat kirjan teksteistä keskeisimmälle sijalle. Heidän mukanaan katse kohdistuu vahvasti yksilöön - niihin ehtoihin ja mahdollisuuksiin, joilla yksilöt voivat ylläpitää identiteettejään myöhäismodernin maailman epävarmoissa oloissa.
Keskeiseksi yksiköksi nousee "minä" aiemmassa sosiologiassa korostuneen kollektiivisen sijaan. Me emme ole mitä olemme vaan mitä me teemme itsestämme, toteaa Giddens ja osoittaa näin itsereflektion merkityksen. Yksilö voi miettiä asioita ja tätä kautta kehittää itsetuntemusta ja luottamusta itseensä.
Mutta luottamusta tarvitaan myös suhteessa toisiin. Viime vuosina on tutkittu muun muassa luottamuksellisten ihmissuhteiden merkitystä kuolleisuuteen, työttömien selviytymiseen ja työssäkäyvien terveyteen. Se ovatko ihmisuhteet vain pelivälineitä vai luottamuksellisia suhteita vailla etujen ja hyötyjen tavoittelua vaikuttaa myös terveyteen.
Onko sitten yhteiskunta muuttunut itsekkääksi ja ihmissuhteet välineellisiksi? Giddensistä kirjoittavan Matti Kortteisen vastaus palautuu yksilöön.
Luottamus rakentuu jo varhaisessa sosialisaatiossa mutta myös aikuisiän ongelmissa. Mitä köyhempi ja alemmin koulutettu vastaa on, sitä selvemmin hän kokee elävänsä kovassa, laskelmoinnin leimaavassa maailmassa.
Giddensin perustalta syntyvä sosiaalipoliittinen tulkinta on mielenkiintoinen, sillä se sysää moraalin syrjään. Köyhyys, työttömyys ja lapsuuden kehon kasvuolot eivät edistä sosiaalisen luottamuksen syntyä vaan päinvastoin luottamuksen puuttuessa johtavat yhä suurempaan haavoittuvuuteen.
Näin voi olla täysin riippumatta älynlahjoista ja yrittäjähengestä. Ratkaisevaa on heikot elämänpoliittiset kyvyt.
Kepin sijaan sosiaalipolitiikassakin tarvittaisiin pikemminkin suojaamista ja sosiaalisia verkostoja, joilla yksilöiden identiteettiä voitaisiin vahvistaa. Näkemys väistämättä osoittaa, että keskustelu - tai kiistely - pelkästään rahasta ei riitä. Muutakin sisältöä tarvitaan.
Kultainen nuoruus
Jos sosiaalisissa suhteissa kaivataan luottamusta, niin aikuisiän elämään kaivataan 2000-luvulla aikuisuutta. Jukka Relander puhuu historiattomista ikäluokista, jotka kilvoittelevat keskenään lähinnä siitä kenen nuoruus on juuri oikeaa nuoruutta. "Menneisyys oli, tulevaisuutta ei ehkä tule, elämä on nyt."
Relander sitoo tässä ja nyt -elämisen jatkuvan muutoksen kulttuuriin. Työelämässä pitää joustaa ja eliminoida muutosvastarinnan rippeitä paikalta, jolla aiemmin sijaitsi oma identiteetti, miten siis kantaa enää vastuuta. Talous edellyttää muutosta, joustoa ja yhä lyhyemmän tähtäyksen tulevaisuutta.
Nuoruudesta onkin Relanderin mukaan tullut 90-luvulla ihannetila, jonka ylläpito edellyttää toimitusjohtajan tuloja, akateemista koulutusta ja ammattiurheilijan fysiikkaa.
Tämä pintajulkisuudessa näkyvä nuoruus on joukkofantasiaa, jossa trendikkäät viisikymppiset ajavat harrikaa bluusinjytkeessä kohti auringonlaskua. Sitoutuminen, omistautuminen ja vastuunotto toisista rajoittaisi tilaisuuksia toteuttaa itseään.
Kiintoisasti Relander johdattelee artikkelinsa Tony Blairiin, joka muiden 60-luvun kasvattien tapaan raivasi tietä nykyiselle ikinuoruudelle. Clintonin ja Blairin politiikkojen keskiössä on yksilö, jota pyritään vapauttamaan kahlitsevista perhearvoista, sosiaalisista siteistä ja yhteisön asettamista rajoituksista.
Tässä kohtaa kannattaa palata siihen, mitä Blairin ykkösideologi Anthony Giddens oikein sanoikaan luottamuksesta.
Ikinuoruuden viimeinen ongelma on "oikea nuoriso". Ketä vastaan, miksi ja miten kapinoida, jos vanhemmatkin yrittävät olla rentoja kamuja ja viileitä nuoria? Entä kehen samaistua, jos luonnolliset samaistumiskohteet eivät ole hekään kasvaneet aikuisiksi?
Välttämätöntä tämäkään ei toki ole. Kuitenkin, kaiketenkin yksilön mahdollisuudet ovat 2000-luvun maailmassa pikemminkin kasvamassa kuin supistumassa. Siitä puhuu myös Risto Eräsaari kontingenssia käsittelevässä artikkelissaan - pelivara lisääntyy, ennustettavuus vähenee.
2000-luvun elämä - sosiologisia teorioita vuosituhannen vaihteesta, toimittaneet Tommi Hoikkala & J.P. Roos. 318 s. nid. Gaudeamus, 2000.
PETE PAKARINEN
17.3.2000
