Muut lehdet tiistaina 22.2.2000

Aamulehti pohtii työllistämisen Suomen mallia

Edellisen hallituksen ja sen työministerin Liisa Jaakonsaaren aikana kehiteltiin ns. työllistämisen Suomen malli, jonka avulla työvoimatoimistojen pitää selvittää jokaisen työttömän tilanne, hänen työhalunsa tai -haluttomuutensa sekä mahdollisuutensa saada työtä.

Malli nostatti kovan porun, kun työttömien piti ''vaivautua'' kerran kuukaudessa käymään työvoimatoimistossa. Joidenkin mielestä se edusti työttömien elämän kyttäämistä.

Suomen mallin suunnitelmat olivat/ovat kunnianhimoiset. Malli sisältää alkuinfon, työttömän osaamista kuvaavan työnhakukirjan tekemisen, työnhakuhaastattelun, joka sisältää selvityksiä eri vaihtoehdoista kuten koulutuksesta, kuntoutuksesta ja työnhakukurssista, työnhakusuunnitelman, työnhaun tilannekatsauksen ja määräaikaishaastattelun.

Suomen mallin tuloksista ei ole tietoa. Työttömyys on vähentynyt, mutta pääansio siitä kuulunee kovana jatkuvalle talouskasvulle.

Työttömyyden paranemisen suurin este on ns. työttömyyden kova ydin, jonka vielä nimittämätön uusi työministeri Tarja Filatovkin osasi jo mainita.

Kovaan ytimeen ovat juuttuneet ennen kaikkea ikääntyneet pitkäaikaistyöttömät, joiden vetämiseksi takaisin työelämään on nyt kehitetty kuntouttava työllistäminen.

Se noudattelisi pitkälle työllistämisen Suomen mallia työnhakusuunnitelmineen, valmiuksien parantamisineen ja aktivointisuunnitelmineen. Uutta olisi kuntien velvollisuus - jälleen yksi uusi velvollisuus kunnille - järjestää vaikeasti työllistettäville ja syrjäytymisuhan alaisille työttömille puoli vuotta kuntouttavaa työtä yhdestä viiteen päivään viikossa.

Mikä tahansa työ on tietenkin pitkään työttömänä olleelle kuntouttavaa, suorastaan terapoivaa. Se on mikäli mahdollista vielä tärkeämpää nuorille, jotka uhkaavat syrjäytyä työmarkkinoilta jo ennen ensimmäistä työpaikkaansa.

On kuitenkin vaikea arvuutella, mikä työ on varsinaisesti kuntouttavaa ja millaisella tavallisella työpaikalla sitä kyettäisiin tai ehdittäisiin antaa. Toinen kysymys on, riittääkö puolen vuoden työpesti, jonka aikana töitä on ehkä vain yhtenä päivänä viikossa, pelastamaan ketään kuiville työttömyyden suosta.

Kuntoutettavat saisivat lausuntokierrokselle lähteneen suunnitelman mukaan normaalin työttömyysturvansa tai toimeentulotukensa lisättynä suurinpiirtein tupakka-askin arvoisella päivittäisellä kannustinlisällä. Palkkaa heille ei maksettaisi.

Toisaalta työstä kieltäytymisestä seuraisi rangaistus.

Palkansaajajärjestöjen pelko toisten, rinnakkaisten ja palkattomaan työhön perustuvien työmarkkinoiden syntymisestä on vahvasti liioiteltu. Kuntoutettavia työllistettäviä arvioidaan olevan 20000 - 70000, eivätkä he suoraan sanoen ole työmarkkinoiden halutuinta työvoimaa.

Demarin mukaan suomalaiset arvostavat monipuoluejärjestelmää

Väli-Suomen viisi sanomalehteä, joista parissa keskustalaisella ajattelulla on erittäin vankat asemat, olivat teettäneet viime viikonvaihteeksi mielenkiintoisia tutkimuksia suurimpien puolueiden yhteistyöstä ja kannatuksista.

Suomen Gallupin mittausten mukaan kansalaisten niukka enemmistö tukee Kokoomuksen ja Keskustan nykyistä syvempää yhteistyötä, ja noin kolmannes vastustaa sitä. Samalla Keskusta näyttää tehneen kannatuksellisesti neljän prosenttiyksikön pesäeron Kokoomukseen ja nousseen SDP:n tuntumaan lähelle 25 prosenttia.

Vaikka puoluekannatuksissa erottuukin vielä presidentinvaalin jälkimaininkeja, porvaripuolueiden väliset yhteistyöpuheet tuntuvat hyödyttäneen Keskustaa selvästi enemmän kuin Kokoomusta.

Jos kannatuskehitys jatkuu tällaisena, se saanee Kokoomuksen puoluejohdon miettimään perusteellisesti, miten tiukkaan Keskustan syleilyyn ja tosiasialliseen jyräykseen toisen suuren porvaripuolueen kannattaa antautua.

Väli-Suomen sanomalehtien tutkimustiedoista ilmenee, että vaikka enemmistö Kokoomuksenkin kannattajakunnasta suosii porvareiden yhteistyön lisäämistä, neljännes eli huomattava vähemmistö kuitenkin vastustaa sitä. Keskustan kannattajat suhtautuvat huomattavasti innokkaammin yhteistyöhön.

Erot yhteistyöhaluissa ovat ymmärrettäviä, sillä Keskustan kannaltahan niissä on kysymys oppositioasemasta ulos murtautumisesta, kun taas Kokoomus istuu tukevasti hallituksessa ja on ollut viisi vuotta hyvässä yhteistyössä sosialidemokraattien kanssa.

Ihmisillä on tehdyn tutkimuksen mukaan lopulta sangen realistiset näkemykset, miten pitkälle puolueiden yhteistyön tiivistäminen on mahdollista ja tarpeellistakaan. Kolmeneljäsosaa pitää monipuoluejärjestelmää parempana kuin puolueiden jakautumista vain vasemmistoon ja oikeistoon.

Nykyinen puoluejako kolmeen suureen puolueeseen, kahteen keskisuureen sekä muutamaan pienempään puolueeseen on iskostunut lujasti suomalaisten mieliin.

Urbaanin porvaripuolueen ymppäämisestä maaseutuporvareihin ei tulee mitään eikä myöskään SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistämisestä, vaikka ne toimivatkin nykyisin rakentavassa yhteistyössä ammattiyhdistysliikkeessä ja ovat samassa hallituksessa.

Suurimmat puolueita erottavat ja yhdistävät tekijät ovat arvoliberalismi ja arvokonservatismi sekä suhtautuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja työmarkkinajärjestöjen rooliin yhteiskunnassa. Keskusta on näissä kysymyksissä selvästi erillään sekä SDP:stä että Kokoomuksesta eikä mitä ilmeisimmin ole aikeissakaan tarkistaa näkemyksiään.

Savon Sanomien mukaan äänestäjille on tarjottava vaihtoehtoja

Poliittisessa retoriikassa esitetään joskus vaatimus, että kansainvälisillä areenoilla toimivien suomalaispoliitikkojen on unohdettava puoluepoliittinen pukarointi ja ajettava yksituumaisesti kansallista etua. Tällaisia vaatimuksia on suunnattu mm. suomalaisille europarlamentaarikoille. Vaatimus on sinänsä hyväksyttävä; on ymmärrettävää, että suomalaiset poliitikot ajavat suomalaisten etua.

Ongelma syntyy välittömästi, kun pitää määritellä, mikä on kansallinen etu. On asioita, joissa kansallisen edun määrittely on vaivatonta. Kaikki puolueet ovat esimerkiksi yksimielisiä siitä, että Suomen kaltaisten pienten jäsenvaltioiden äänivalta on turvattava uudistettaessa EU:n päätöksentekoa.

Vastaavasti on paljon asioita, joissa kansallinen etu ei näyttäydy yhtä kirkkaana. Puolueet esimerkiksi eivät ole lainkaan yksimielisiä siitä, että päätös Suomen liittymisestä EU:n yhteiseen Itävallan vastaiseen rintamaan oli kansallisen edun mukainen.

Politiikassa onkin pohjimmiltaan kyse siitä, että asioista ollaan eri mieltä. Kautta demokraattisen maailman ihmiset organisoituvat poliittisiksi puolueiksi sen vuoksi, että yhteiskunnan kehittämisen suunnasta tai välineistä ollaan eri mieltä. Kansallisen edun nimissä kielletty tuhansien puolueiden toiminta. On kielletty olemasta eri mieltä.

Joensuun yliopiston rehtori Perttu Vartiainen ei luonnollisesti tarkoita tätä, kun hän Savon Sanomien haastattelussa (21.2.) sanoo, että Itä-Suomen keskeisten poliittisten voimien pitäisi ajaa Itä-Suomen politiikkaa. Vartiaisen lähtökohta on käytännöllinen.

Aluemaantieteen professori Vartiainen on havainnut, että kolmen suuren puolueen - SDP:n, keskustan ja kokoomuksen - käsitykset aluepolitiikasta ovat paljosta päinvastaisesta puheesta huolimatta lähellä toisiaan, erot ovat "kosmeettisia". Jos näin todella on ja jos kolme suurta puoluetta Itä-Suomessa pystyvät sopimaan yhteisestä Itä-Suomi -politiikasta, ne voivat tehdä paljon oman alueensa hyväksi.

Jos eivät pysty, on erot tunnustettava. Samalla on tunnustettava, että ei ole olemassa yhtä ja kaikkien hyväksymää Itä-Suomi -politiikkaa. Siitä huolimatta Itä-Suomea voidaan kehittää.

Vartiaisen mielestä paikallispolitiikka voisi olla enemmän irrallaan kansallisista puoluerakenteista. Siinä hän on oikeassa. Miksi kansallisten puoluepoliittisten erimielisyyksien pitäisi olla esteenä poliittiselle yhteistyölle kunnissa, jos sille muuten olisi edellytyksiä? Ei ole kovin järkevää antaa vanhojen poliittisten rajojen nousta paikallisen yhteistyön esteeksi, jos yksimielisyys muuten löytyisi.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että erimielisyydet pitäisi painaa pimentoon. Jos erimielisyyksiä paikallisella tasolla on, ne on tuotava reilusti esiin ja annettava äänestäjien ottaa kantaa. Seuraava mahdollisuus on lokakuussa, jolloin järjestetään kunnallisvaalit.

Vaalien voittajat eivät kuitenkaan voitostaan huolimatta saa monopolisoida ns. paikallista etua. Vaaleissa ei luoda yhtä ja ainoaa totuutta. Niissä vain mitataan, miten paljon kannatusta erilaisilla näkemyksillä on.

Hämeen Sanomat ei usko, että työhön pakottamisesta syntyy tuloksia

Pitkäaikaistyöttömien työllistämistä pohtinut sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä esittää nykyistä järeämpiä keinoja työttömyyden torjumiseksi.

Ylijohtaja Kari Välimäen työryhmän mielestä kuntien asia olisi järjestää pitkäaikaistyöttömälle kuntouttavaa työtä, jos hänelle ei työpaikkaa muuten löydy. Työstä ei maksettaisi palkkaa. Jos työtön kieltäytyisi työryhmän mallin mukaisesta kuntoutuksesta, hänen toimeentulotukeaan alennettaisiin tai häneltä evättäisiin työmarkkinatuki.

Työryhmä teki työtään tuloksista päätellen kabineteissa. Välimäen ryhmällä on ollut varmasti vilpitön halu hakea ratkaisua pitkäaikaistyöttömyyteen, mutta esitykset toimivat vain teoriassa. Ei ole lainkaan ihme, että Suomen kuntaliitto suhtautuu kielteisesti ajatukseen, että kuntien työllistämisvelvoitetta hyvin ratkaisevasti lisättäisiin.

Länsimaisessa markkinataloudessa yrittämisen ja työnteon kivijalka on yksilön sisällä syntyvä ahkeruus. Suomalaista hyvinvointia ei voi vastedeskään rakentaa työhön pakottamalla. Yli kaksi miljoonaa suomalaista ponnistelee työtä tekemällä elämässään eteenpäin tavoitteena sekä aineellinen että henkinen hyvä.

Valtaenemmistö suomalaisista hyväksyy työelämän pelisäännöt. Mitä pitäisi sitten tehdä sille osalle pitkäaikaistyöttömiä, joita työnteko ei syystä tai toisesta lainkaan kiinnosta? Asiaa pitää toki miettiä, sillä laiskuudesta lankeaa lasku työssä käyvien veronmaksajien maksettavaksi.

Työryhmä näkee ratkaisuksi työhön pakottamisen. Malli on sinänsä kiitettävän selväpiirteinen: jos työ ei kiinnosta, työttömän sosiaaliturvaa leikataan. Pää tulee kuitenkin tässäkin vetäjän käteen, sillä ilman ruokaa, vaatteita ja asuntoa ei ketään voi jättää.

Pakko tuottaa työllistämisessä kaiken järjen mukaan yhtä heikkoja tuloksia kuin muillakin elämänalueilla. Ketään ei voi kuntouttaa pakolla raittiiksi - pakko on hyvin huono komentaja pelkästään peruskunnon kohentamiseen tähtäävässä liikunnassa. Länsimaisen ajattelun perusta on aiempaa enemmän se, että yksilö ymmärtää ja hyväksyy tekonsa seuraukset ja tulokset. Tämä pätee myös työnteossa.

Palkansaajajärjestöt katsovat pakkotyöllistämisen synnyttävän maahan uudet työmarkkinat. Näin tuskin kävisi. Tuskin kunnat voisivat siirtää tekemätöntä työtä pakkokuntoutettaville. Paremminkin tilanne johtaisi siihen, että kuntien olisi lisättävä työn valvontaa, missä ei olisi mieltä. Mutta jos työhön tullaan pakon sanelemana, on aika turha kuvitella, että työn määrä ja laatu turvattaisiin ilman kuntoutettavien jatkuvaa tarkkailua

Koonnut: TK
22.2.2000

Muut lehdet -sivulle