Harlekiini vaihtui Italian päänäyttämöllä

Huhtikuun kunnallisvaalit päätyivät huonosti Italian hallitusta tukeneille keskustan ja vasemmiston puolueille, ja puolitoista vuotta pääministerinä ollut Massimo D'Alema ilmotti eroavansa tehtävistään.

Italian presidentti Carlo Azeglio Ciampi pyysi valtiovarainministeriä Giuliano Amatoa muodostamaan uuden hallituksen, ja uusi hallitus vannoi 26. huhtikuuta virkavalansa.

Oikeistopuolueet keräsivät ääniä yhteensä 51 prosenttia ja voittivat vaalit kahdeksalla alueella. Oikeiston tärkeintä tukialuetta ovat pohjoiset alueet, jotka muodostavat Italian teollisen ja taloudellisen keskuksen.

Uusfasistit menestyivät myös etelässä. Vasemmisto voitti seitsemällä alueella, lähinnä Keski-Italiassa, mutta myös Campaniassa, jossa Napolin pormestari Antonio Bassolino keräsi paljon ääniä.

Eniten tappioita kärsivät lähempänä poliiitista keskustaa olevat puolueet, kuten Emma Boninon radikaalit ja Romano Prodin viime vuonna perustama puolue.

Monet keskustan äänestäjistä ilmeisesti siirtyivät kannattamaan oikeistoa. Toinen vaalien ilmiö oli paikallisten politiikkojen painoarvon lisääntyminen, joka näkyi esimerkiksi Napolin, Rooman ja Venetsian pormestarien vaalimenestyksessä.

Mikä meni vasemmistolla vikaan?

D'Aleman keskusta-vasemmistolaisessa koalitiohallituksessa oli mukana kaikkiaan lähes tusinan verran puolueita kommunisteista katolisiin. Tälläisellä sillisalaatilla ei ymmärrettävästi voi olla kovin selkeää ja yhdenmukaista poliittista linjaa.

Kiistely hallituksen sisällä olikin jatkuvaa. D'Aleman asemaa pääministerinä on lisäksi saattanut heikentää se, että hän on entinen kommunisti.

Italian talous on sinänsä kohtuullisessa kunnossa, talouskasvuksi on tälle vuodelle ennustettu lähes 3 prosenttia. Inflaatio oli toukokuussa vuositasolla 2,3 prosenttia eikä runsaan 11 prosentin työttömyyskään poikkea suuresti yleiseurooppalaisesta tasosta. Yhteisten asioiden hoito on kuitenkin monien äänestäjien mielestä aina pielessä riippumatta siitä, kuka asioita hoitaa ja miten.

Italiassa on noudatettu valtion tiukkaa budjettipolitiikkaa, mikä on ärsyttänyt yhteishyvään uskovia ihmisiä. Italian verotus on edelleen yhtä ankara ja sekava kuin ennenkin, mikä tietenkin kiukuttaa kaikkia. Maata myös vaivaa turha byrokratia, ja taloutta haittaavien säännöstelyjen purkaminen on edennyt vasemmistolaisella verkkaisuudella.

Italialaiset taitavat myös olla allergisia kaikentyyppisille hallituksille ja hallituspuolueille. 90-luvun skandaalien jälkeen lienee selvää, että jokaista valtaan päässyttä pidetään enemmän tai vähemmän huijarina.

Vaalikamppailussa otettiin esiin myös lisääntynyt (järjestäytynyt) rikollisuus ja valtavasti kasvanut laiton maahanmuutto. The Economistin mukaan monet italialaiset yhdistävät rikollisuuden laittomaan maahamuuttoon ja hallituksen katsotaan toimineen aivan liian lepsusti. Oikeisto veti näissä kysymyksissä tiukkaa linjaa ja sai äänestäjiltä paljon kannatusta.

Italian sanotaan tulleen presidentti Ciampin myötävaikutuksella viime vuosina poliittisesti vakaammaksi. Nyt vasemmiston jouduttua vaikeuksiin saattaa vakaus osoittautua varsin ohimeneväksi ilmiöksi. Italiassa on sodan jälkeen ehtinyt olla 58 eri hallitusta.

Näyttämömestarista harlekiiniksi

61-vuotias torinolaisjuristi Giuliano Amato on taitava ja älykäs poliitikko, jolla on sana hallussaan. Italiassa häntä on kutsuttu sekä Tohtori Taitavaksi että Topolinoksi eli Mikki Hiireksi. Hän liittyi sosialistipuolueeseen 20-vuotiaana ja pääsi parlamenttiin 17 vuotta sitten.

Kun hänestä tuli virkamieshallituksen pääministeri vuonna 1992, maassa vallitsi suuri hajaannus Bettino Craxin hallituksen ja koko poliittisen eliitin kaaduttua lahjusskandaaleihin. Amato oli Craxin läheinen työtoveri, mutta hän kykeni silti tekemään pesäeron Craxiin. Häntä ei myöskään syytetty mistään väärinkäytöksistä.

Amaton 10 kuukauden pääministerikausi meni hyvin, vaikka tilanne maassa oli poliittisesti erittäin vaikea.

Amato on ollut perustuslakiuudistusministerinä ja kahdesti valtianvarainministerinä, viimeksi edellisessä hallituksessa. Hänen aikanaan Italia on selvinnyt valuuttakriisistä, inflaatio on saatu rauhoittumaan ja valtaisat budjettialijäämät on saatu lähestulkoon kuriin. Matkan varrella sosialisti Amatosta on tullut poliittisesti riippumaton.

Poliittisena johtajana hänen kykyjään ei kuitenkaan ole vielä testattu.

Mitä useampi kokki, sitä sakeampi soppa

Edellisessä hallituksessa mukana olleet puolueet ilmoittivat kaikki tukevansa uutta hallitusta. Ministereitä on yhteensä 24, joista naisia peräti 4. Hallituksen enemmistö 630-paikkaisessa parlamentin alahuoneessa arvioitiin aluksi hyvin niukaksi. Luottamuslauseäänestyksestä 28. huhtikuuta hallitus selvisi kuitenkin äänin 319 puolesta ja 298 vastaan.

Hallituksen takana on kahdeksan puolueen riitaisa lauma keskustasta ja vasemmistosta. Pääministeri Amato, osa vasemmistodemokraateista ja useimmat demokraateista kannattavat uudistushenkistä vasemmistopolitiikkaa, joka muistuttaa Englannin Blairin "kolmatta tietä" ja Saksan Schröderin "uutta keskustaa".

Vanhalla jäykällä valtion holhouslinjalla sen sijaan ovat yhä ammattiyhdistysväki, kommunistit ja konservatiiviset katoliset.

Salkkujen jako ei ollut helppoa, ja esimerkiksi The Economist arvioi aikaansaadun ministerilistan vähemmän loistokkaaksi. Harmillisinta oli kahden edellisen hallituksen uudistushenkisimmän ministerin menettäminen.

Terveysministeri Rosy Bini ja opetusministeri Luigi Berlinguer saivat mennä, ja tilalle otettiin poliittisesti kokemattomina pidetyt Umberto Veronesi ja Tullio De Mauro.

Kokenut Lamberto Dini jatkaa edelleen ulkoministerinä, ja Enzo Bianco sisäministerinä. Valtionvarainministeriksi tuli Vincenzo Visco, joka toimi edellisen hallituksen veroministerinä. Uudeksi veroministeriksi tulli entinen ammattiyhdistysliikeen mies Ottavio del Turco. Kommunisteja edustavat tasa-arvoministeri Katia Bellillo ja julkisten töiden ministeri Nerio Nesi.

Puolueiden keskinäinen kiistely jatkui vielä ministerilistan julkaisemisen jälkeen, kun vihreiden entinen ympäristöministeri Edo Ronchi kieltäytyi EU-asioiden salkusta. Vihreät olisivat halunneet pitää ympäristöasiat itsellään, nyt salkun sai demokraattien Willer Bordon.

Parlamenttivaalit lähestyvät

Uuteen pääministeriin kohdistuu suuria odotuksia. Hänen pitäisi kyetä luotsamaan riitainen ja tappioita kärsinyt vasemmisto voitokkaasti parlamenttivaaleihin.

Amatolla on vain vajaa vuosi aikaa, sillä vaalit pitäisi viimeistään järjestää huhtikuussa 2001. Amato ei myöskään ole selvästi ilmaissut halukkuuttaan vaaliveturiksi. Kolme vuotta sitten hän ilmoitti, että vetäytyy kokonaan politiikasta, mutta lähti kuitenkin vielä mukaan vuonna 1998 D'Aleman hallitukseen.

Tilanne on hankala, koska uskottavista, vasemmistoa ja keskustaa yhdistävistä johtajista on pulaa. D'Alema on menettänyt pelin, ja Romano Prodi on Brysselissä. Muut kärkinimet ovat joko liian leimallisesti oman puolueensa edustajia tai vain maakunnallisen tason suuruuksia.

Mielipidetutkimusten mukaan äänestäjien enemmistö kannattaa Silvio Berlusconin johtamaa oikeistokoalitiota. Koalitioon kuuluvat Berlusconin Forza Italia, Umberto Bossin liittovaltiota kannattava Pohjoinen liiga, Gianfranco Finin äärioikeistolainen Kansallinen Liitto ja piskuinen kristillisdemokraattinen puolue.

HEIKKI JANTUNEN
19.5.2000

Ulkomaat -sivulle