Naiset ministerivaliokuntiin vasta 90-luvulla
Työministeriksi helmikuussa nimitetty Tarja Filatov (sd.) on Suomen 52. naisministeri ja kolmas nainen työministerinä. Poliittisten johtopaikkojen tasa-arvokehityksen huippukohta on luonnollisesti Tarja Halosen valinta tasavallan presidentiksi. Politiikan huippua edustavat myös kansanedustajat, puoluejohto ja valtioneuvosto eli ministerit.Eduskunnassa naisten osuus on 37 prosenttia. Mutta puoluejohdossa naisia on vähemmän. Tällä hetkellä vihreillä ja Vasemmistoliitolla on naisjohtaja - varapuheenjohtajina naisia on nähty enemmän.
Lipposen hallituksen 18 ministeristä seitsemän on naista, mikä vastaa naisten osuutta kansanedustajista. Naisten nousu ministerintuolille on kuitenkin ollut hidas prosessi niinkin tasa-arvoisessa maassa kuin Suomessa.
Naiset tulivat Suomessa varsin hitaasti valtioneuvoston jäseniksi, vaikka he olivat saaneet vaalikelpoisuus- ja äänioikeuden jo vuonna 1906.
Poliittisen elämän johtopaikoille, ja ylipäänsä valtionhallinnon ylemmille virkapaikoille naisia alkoi nousta toisen maailmansodan jälkeen, yleisemmin vasta 1970-luvulla. Valtioneuvoston ministerisalkkujen jakautuminen tasa-arvoistui oikeastaan 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Vain 10 prosenttia naisia
Suomen ensimmäisen naisministeri oli Väinö Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen toinen sosiaaliministeri Miina Sillanpää vuosina 1926-27.
Seuraava naisministeri nimitettiin reilun 20 vuoden kuluttua, kun Hertta Kuusinen tuli salkuttomaksi ministeriksi Mauno Pekkalan hallitukseen vuonna 1948; hänkin oli virassa vain 65 päivän ajan. 1950-luvulla vakiintui tavaksi, että hallitukseen otettiin yksi tai kaksi naisministeriä.
1950- ja 60-luvulla toimi 20 hallitusta, joista seitsemässä ei ollut naisia lainkaan ja seitsemässä oli yksi nainen. Viimeinen täysin naiseton ministeristö oli vuosina 1966-68 istunut Rafael Paasion punamultahallitus. Vuonna 1970 nimitetyssä Ahti Karjalaisen hallituksessa oli ensimmäistä kertaa kolme naisministeriä.
1980-luvun puolivälin jälkeen hallituksen sukupuolijakauma tasoittui selkeästi. Jokaisessa hallituksessa on ollut 5-7 naisministeriä. Esko Ahon hallituksessa ja Paavo Lipposen molemmissa hallituksissa on ollut yhtaikaa seitsemän naista jäsenenä.
Naisten osuus kaikista Suomen ministereistä on vielä pieni; Suomen hallitusten 530 ministeristä vain 52 (10 prosenttia) on ollut naisia. Yleensä naisministerit ovat toimineet ns. pehmeillä sektoreilla, opetusministeriössä (12 naista) tai sosiaali- ja terveysministeriössä (24 naista).
Ennen vuotta 1972 yksikään nainen ei ollut toiminut ministerinä opetus- ja sosiaalialan lisäksi muuta kuin maa- ja metsätalousministeriössä ja ministerinä valtioneuvoston kansliassa.
1970-luvulla nainen nimitettiin toiseksi valtiovarainministeriksi, oikeusministeriksi sekä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Seuraavalla vuosikymmenellä tähän listaan tuli mukaan vain sisäasiainministeriö.
1990-luvulla perinteinen jako muuttui selkeästi. Kaksi naista on hoitanut puolustusministerin tehtäviä ja ensimmäistä kertaa nimitettiin nainen ulkoministerin, liikenneministerin, työministerin ja ympäristöministerin tehtäviin. Pääministerin ja ensimmäisen valtiovarainministerin salkut on toistaiseksi jaettu ainoastaan miesten kesken.
Eniten naisministereitä on tullut sosialidemokraattisesta puolueesta, yhteensä 19. Maalaisliitto/keskustapuolueella ja kokoomuksella on ollut kymmenen naisministeriä, muilla puolueilla vain muutamia. Vasemmistoliiton neljästä ministeristä kaksi on ollut naisia.
Tasa-arvoistuva valtioneuvosto
Naisten asema, vaikutus ja näkyvyys yhteiskunnassa tuli toisen maailmansodan jälkeen julkisemmaksi ja arvostetummaksi. Poliittisten naisjärjestöjen vaikutus kasvoi ja naisten määrä kansanedustajista kohosi.
Naisjärjestöillä oli keskeinen rooli naisten poliittisen aktiivisuuden, ainakin äänestysaktiivisuuden herättäjänä. Luonteva kehitys oli, että naiset vaativat edustusta myös poliittisiin päätöksentekoelimiin, kuten valtioneuvostoon.
Poliittisten naisjärjestöjen ensisijainen vaikutuskohde liittyi omaan elinpiiriin, sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan, mikä näkyi 1950- ja 60-luvun ministerivalinnoissakin.
1960-luvulla poliittisten naisjärjestöjen toiminta alkoi laajentua voimakkaammin yleispoliittiseksi, pois perinteiseltä työnjakolinjalta. Valtioneuvostoon muutos siirtyi 1970-luvulla, kun naisia nimitettiin uusiin ministeriöihin ja naisten määrä hallituksissa hieman kasvoi.
Kuitenkin vielä 1970-luvulla hallitusten muodostamisen yhteydessä usein puhuttiin "kiintiönaisista", vaikka samalla alkoi naisministerienkin valinnassa vaikuttaa poliittinen kokemus, asiantuntemus ja koulutus entistä enemmän.
1980-luvulla naisten asema politiikassa tuli tunnustetummaksi, mutta silti ei puolueiden ollut aina helppo löytää naisia ministereiksi, perinteinen työnjakokaan ministeripaikkojen välillä ei vielä kadonnut.
Kun tarkastelee ministerisalkkujen määrää ja niiden jakautumista hallituksissa, on perusteltua väittää, että aina 1990-luvulle asti se on heijastellut perinteistä tulkintaa naisten töistä ja yhteiskunnallisesta asemasta.
Poliitikkoja ja asiantuntijoita
Neljän viimeisen hallituksen aikana kehitys on muuttunut, vaikka jokaisessa hallituksessa onkin ollut nainen sosiaali- ja terveysministerinä. Mutta naiset ovat saaneet kantaakseen muitakin ministerisalkkuja siinä kuin miehetkin ovat olleet ministereinä sosiaali- ja terveys- tai opetusministeriössä.
Lainkaan väheksymättä aikaisempien vuosikymmenten naisministereitä, voi viimeisten hallitusten naisministereitä pitää ennen kaikkea poliitikkoina ja asiantuntijoina.
Naisten aseman muuttuminen hallituksen sisäisessä työnjaossa heijastaa samaa tasa-arvoistumista. Lakisääteisissä ministerivaliokunnissa naisten osuus oli ennen 1990-lukua lähes olematon. Se selittyy naisministereiden pienellä määrällä ja sisäisellä työnjaolla, joka jätti naiset valiokuntien ulkopuolelle.
Kaikista naisten valiokuntajäsenyyksistä suurin osa sijoittuu Lipposen hallituksiin.
Tarja Filatovin ja Suvi-Anne Siimeksen ministerivalinnat kuvaavat hyvin 1990-luvun tasa-arvokehitystä. Filatovin nimityksessä oli keskeistä saada osaava nainen ministeriksi, kun kokeneimman naisministerin, Tarja Halosen, valinta presidentiksi aiheutti ministerikiertoa.
Siimes puolestaan tuoreena hallituspuolueen puheenjohtajana kesällä 1998 halusi itse hallitukseen ja sen talouspoliittiseen ministerivaliokuntaan. Entinen puheenjohtaja Claes Andersson sai luovuttaa paikkansa uudelle puoluejohtajalle.
Julkisuudessa näkyvä, dynaaminen ja asiantunteva Siimes halusi käyttää valtaa eikä salaillut sitä.
JORMA SELOVUORI
2.6.2000
Kirjoittaja on VTM, hallintohistorian tutkija ja toimitussihteeri Suomen Akatemian J. V. Snellman 200 vuotta -hankkeessa.
