Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

23.10.2000

Demokratia suurin häviäjä

Kunnallisvaalit on käyty. Menestyjät ja menettäjät ovat tiedossa.

Vaalien suurin uutinen on ilman muuta alhainen äänestysaktiivisuus. Koko maassa yllettiin ainoastaan vajaan 56 prosentin äänestysvilkkauteen.

Vaalipiireittäin laiskimmat äänestäjät löytyvät Uudeltamaalta ja Pohjois-Karjalasta, missä vain hiukan runsas puolet äänioikeutetuista kävi uurnilla. Kunnista hännänhuippuna on Vantaa, missä äänesti vain 45,5 prosenttia äänioikeutetuista.

Ilmassa ei ennen vaaleja ollut protestihenkeä: hallitus vastaan oppositio -asetelmaa ei yrityksistä huolimatta syntynyt, yhden asian liikkeitä oli edellisvaaleja vähemmän, mikään yksittäinen asia ei noussut yli muiden.

Huolimatta siitä, etä vaaleissa valittiin henkilöt päättämään kaikkein läheisimmistä ja arkisimmista, kansalaisia eniten koskettavista asioista, vain reilusti joka toinen vaivautui käyttämään kansalaisvelvollisuuttaan.

Selitystä laimealle vaali-innostukselle haetaan lähiviikkojen aikana, todennäköisesti tuonnempana myös tutkimuksellisin argumentein.

Yksi selittäjä voi olla pitkä vaaliputki, joka väsytti puolueet laimeaan kampanjaan ja äänestäjät kotisohville. Vaalien luonne huomioon ottaen se ei voi kuitenkaan olla yksi ainoa ja yleispätevä selitys.

Kuntaliiton toimitusjohtaja Risto Parjanne sen sijaan saattaa osua lähelle asian ydintä todetessaan, että poliittinen tapakulttuuri on murtunut, ja politiikkaa tyydytään seuraamaan tiedotusvälineistä.

Ovatko äänestäjät siis siirtymässä politiikan katsomoon, mistä he joko laskevat tai nostavat peukalonsa areenan gladiaattoreille, mutta eivät itse enää osallistu gladiaattoreiden valintaan? Demokratian kannalta tämä olisi äärimmäisen huono vaihtoehto.

Keskusta lukeutuu vaalien voittajiin, mutta sekin sai kannatukseensa vain niin kutsutun oppositiolisän. Maantieteellisesti katsoen puolueen voitto tuli sen perinteisiltä korkeakannatusalueilta ja rynnistys syvään etelään jäi edelleen vain haaveeksi.

Vihreidenkin voi oireellisesti katsoa voittaneen "perinteisillä korkeakannatusalueillaan", etelän suurissa taajamissa. Maaseudulle vihreät eivät kykene asettamaan ehdokkaita eivätkä he siellä myöskään menesty. Miksiköhän kivikylässä on niin paljon helpompaa olla luonnon puolesta kuin siellä, missä luonto on jokapäiväinen ja ympärivuotinen elin- ja asuinympäristö?

Hallitusrintama kokonaisuudessaan menetti asemiaan kuntapuolueina jonkin verran. Hallituspuolueiden tappio jäi kuitenkin sen verran siedettäväksi, että yleispolitiikkaan vaalien tuloksella ei ole vaikutusta.

Liekö hallitusasema selittäjä siihen, että vaalien menettäjiin kuuluu myös vasemmisto kokonaisuudessaan. Vasemmistopuolueet sitoivat kunnalliset palvelut työllisyyteen kampanjoissaan, mutta palvelu- ja työttömyysalueilla hyödyn nappasi keskusta.

Kokoomus menetti asemiaan jonkin verran. Tuonkin miinuksen voi kirjata hallitusvastuun tiliin. Eikä Kokoomus suinkaan niin paljon menettänyt, että se antaisi aiheen sellaiseen kommentointiin kuin Suomeen taas pyrähtänyt keskustan opiskeleva etäjohtaja Esko Aho mainitsee.

Aho uskoo, että "suurten puolueiden ja erityisesti keskustan ja kokoomuksen kannatussuhteissa on tapahtumassa pysyvämpi muutos". Niinhän Aho yritti uskotella itselleen jo tappiollisten presidentinvaalien jälkeenkin.

ILPO KIURU