Verkkouutiset

Sisältö
Index
Pikauutiset
Pääkirjoitus
Politiikka
Talous
Ulkomaat
Kotimaa
Kolumnit
Ajassa
Ajanviete
Päivän sää
TV-ohjelmat
Arkisto
-------------

Viikon äänestys







Muut lehdet



Katsaus lehtien pääkirjoituksiin torstaina 20.4.2000


Lama jatkuu kirjoittaa Satakunnan työ

Suomen Akatemia piti 13.4. mielenkiintoisen asiantuntijaseminaarin, jossa pohdittiin 1990-luvun talouskriisin vaikutuksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Pidettyjen alustusten pohjalta voi vetää sinänsä yllättävän johtopäätöksen: lama on ohi, mutta se kuitenkin jatkuu. Miten se on mahdollista?

Professori Heikki Lehtonen Tampereen yliopistosta huomautti, että näyttähän lama ohi olevankin, jos huomio kiinnitetään vain talouteen. Yksityinen sektori on jättänyt laman taakseen, mutta julkisella sektorilla lama jatkuu. Julkisen sektorin ohella myös työllisyyslama, sosiaalipoliittinen lama ja kotitalouksien lama jatkuu. Lehtosen mukaan hyvinvointivaltiona Suomi alkaa olla EU-maiden keskitasoa tai jopa sen alapuolella.

Stakesin tutkimusprofessori Jussi Simpura kertoi omiin tutkimuksiinsa viitaten havainnosta, jonka mukaan sosiaali- ja terveyspalveluja tuottava järjestelmämme selvisi lamasta notkahduksella.

Palveluja kyetään edelleenkin tuottamaan, joskin aikaisempaa paljon pienemmillä resursseilla. Voimavarojen vähentämistä ei voi panna pelkästään laman piikkiin, monet palvelujen leikkaamispäätökset oli näet ehditty tehdä jo ennen lamaa. Simpura sanoi laman tosin vauhdittaneen tehtyjen päätösten toimeenpanoa. "Käänne on tapahtunut siinä mielessä, että paluuta lamaa edeltäneelle kasvu-uralle ei ole näkyvissä", Simpura paalutti.

Valtiotieteen lisensiaatti Heikki Hiilamo puolestaan vahvisti sen, minkä tämän lehden lukijat jo tietävät. Laman suurimpia häviäjiä olivat pienituloiset lapsiperheet. Hiilamo listasi kolme 1990-luvulla tehtyä perhepoliittista uudistusta, jotka todellisuudessa heikensivät lapsiperheiden asemaa. 1994 tuli perhetukipaketti, jossa perhepoliittiset verovähennykset korvattiin lapsilisien korotuksella. 1996 leikattiin kotihoidon tukea kovalla kädellä, myöhemmin leikkausta paikkailtiin hoitotuella. 1997 oli vuorossa päivähoitomaksujen korotus.

Kuten edellä olevasta voi päätellä, suuri osa laman syistä on puhtaasti kotimaista alkuperää. Esko Aho markkinoi mielellään itseään miehenä, jonka johdolla Suomi pelastautui konkurssilta. Se ei pidä paikkaansa, Ahon hallituksen aikana ongelmat räjähtivät käsiin. Mutta ei pelkästään Ahon hallitusta voi lamasta syyttää. Suuria talous- ja yhteiskuntapoliittisia virheitä tehtiin silloin, kun Mauno Koivisto oli presidenttinä, Harri Holkeri pääministerinä ja Erkki Liikanen valtiovarainministerinä.

Entä miten hyvin Paavo Lipponen hallituksineen on onnistunut laman torjunnassa? Ei kovinkaan hyvin, kun asiaa tarkastellaan työllisyyden, sosiaalipolitiikan ja pienituloisten kotitalouksien näkökulmasta. Myös yritysten kannalta katsoen Lipposen hallituksen ansiot ovat vähäiset. Uudet yksityisen sektorin työpaikat ovat yritysten, ei hallituksen ansiota.

Eräät tahot saavat kuitenkin Ahon ja Lipposen kabinetteja kiittää: pankit. Ensin Aho pelasti pankit vararikolta valtion rahallisella väliintulolla ja nyt Lipposen aikana valtion velka on pääosin muutettu markkamääräiseksi. Se tietää kotimaisille pankeille muhkeita korkotuloja.


Lalli kääntää katseen kunnallisvaaleihin

Neljän vuoden välein järjestettävien kunnallisvaalien aika koittaa jälleen lokakuussa. Vaalit ovat tärkeä valtakunnallisen poliittisen ilmapiirin mittari ja niissä ratkaistaan, kuka käyttää valtaa kunnissa ja myös maakunnissa.

Ensi syksyn kunnallisvaalien tuloksessa ei ole mielenkiintoista pelkästään se, ketä valitaan ja miksi puolueiden väliset voimasuhteet muuttuvat. Mielenkiintoista on myös vaalien äänestysvilkkaus.

Ääripäät ovat vielä hyvässä muistissa. Presidentinvaalit kiinnostivat kansalaisia, eurovaalien uurnille harva vaivautui. Edelliset kunnallisvaalit olivat ennätyksellisen laimeat. Äänestysvilkkaus ylitti silloin vain niukasti 60 prosenttia. Tosin laiskaan äänestämiseen saattoi vaikuttaa se, että viimekerralla äänestettiin poikkeuksellisesti samaan aikaan myös Suomen edustajista europarlamenttiin.

Joka tapauksessa kunnallisen demokratian kannalta on syytä toivoa, että ensi syksynä paikallisvaalit taas herättäisivät kansalaisten mielenkiinnon.

Syksyyn on vielä runsaasti aikaa, mutta kunnallisvaalien todellinen etsikkoaika alkaa olla käsillä jo nyt. Kun viime vaalien nukkuneilta kysyttiin syytä äänestämättä jättämiseen, oli yleisin vastaus sopivan ehdokkaan puuttuminen. Puolueiden ja vaaleihin mukaan lähtevät kansalaisliikkeiden on etsittävä syksyn vaalien ehdokkaat jo kuluvan kevään ja kesän aikana.

Mitä runsaammin ehdokkaita löydetään ja mitä monipuolisempi kansalaisten kirjo tämän haasteen ottaa vastaan, sitä vilkkaammin myöskin uurnilla käydään. Jo etukäteen voi kunnallisvaalien voittajaksi julistaa sen ryhmittymän, joka onnistuu ehdokasasettelussaan parhaiten.

Suomen Keskusta on maamme johtava kuntapuolue. Keskustan järjestökoneiston onkin nyt aika ryhtyä tositoimiin syksyn vaalimenestyksen varmistamiseksi. Tähän työhön ryhtymisen esteenä ei saa olla sen paremmin puoluejohdon valintakuvioiden sekavuus kuin presidentinvaaliväsymyskään.

Päinvastoin - juuri presidentinvaaleissa Esko Ahon tukijoukkoihin ilmoittautuneista on mahdollisimman moni pyrittävä innostamaan myös keskustan kunnallisvaaliehdokkaaksi. Eikä listoilta saa jäädä puuttumaan sen paremmin nuorten kuin naistenkaan runsasta edustusta.

Kunnallispolitiikka on tärkeätä ja kunniallista vastuun kantamista yhteisistä asioista. Aina se ei julkisuudessa ehkä siltä näytä, mutta ilman asiastaan innostuneita valtuutettuja kaikki valta valuu paikallisella tasolla pelkille virkamiehille. Eikä politiikka koskaan ole vaihtoehdotonta - ei silloinkaan kun on tehtävä kipeitä säästöpäätöksiä.


Aamulehti kirjoittaa Lipposen Itävalta-boikotista

Pääministeri Paavo Lipposen vastaus oikeuskansleri Paavo Nikulan kyselyyn Itävalta-boikotin taustoista ei tuonut esille mitään mullistavasti uutta.

Nyt kuitenkin tiedetään varmuudella, että Lipponen ei alkuvaiheessa - eli vuorokautta ennen boikottipäätöksen julkistamista - puhunut asiasta kenenkään muun kuin avustajansa kanssa.

Miksi ei? Hän olisi varmaankin sunnuntai-iltana 30. tammikuuta pystynyt tavoittamaan presidentti Martti Ahtisaaren, presidenttiehdokas Tarja Halosen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön puhumattakaan lukuisista ulkoministeriön ja EU:n virkamiehistä.

Lopputulos ei ehkä siitä olisi muuttunut, mutta joku olisi saattanut kylvää Lipposen mieleen edes epäilyksen, että tässä mennään nyt silmät ummessa umpikujaan. Joku olisi myös saattanut äkätä, että kannattaa soittaa virkaveljille Ruotsiin ja Tanskaan.

On käsittämätöntä, että pohjoismaat eivät olleet ennen ratkaisua minkäänlaisessa yhteydessä toisiinsa. Yhteisesiintymisellä olisi kenties voitu vaikuttaa boikottipäätöksen sisältöön - edellyttäen tietenkin, että demaripääministerit olisivat halunneet vaikuttaa tai edes ymmärtäneet ratkaisun periaatteellisen merkityksen.

Lipponen korosti vastauksessaan keskiviikkona, että 14 EU-johtajan kannanotto ja ja siihen sisältyvät poliittiset toimenpiteet eivät ole oikeustoimia. Kysymys on poliittisesta mielenilmauksesta.

Näin voidaan tietenkin sanoa ja samalla yrittää lieventää ratkaisun perustuslaillista merkitystä. Mutta ei itse asia siitä mihinkään muutu. EU-johtajat julistivat henkipatoksi demokraattisesti valitun hallituksen ja vielä panivat sen boikottiin malttamatta edes odottaa hallituksen ohjelmaa - puhumattakaan teoista.

Nimenomaan boikotti oli turha, ja nyt näyttää olevan seinä edessä, kun yritetään päästä kunnialla verkosta ulos.

Suomen tulisi edistää boikotin purkamista vaikkapa asteittain ja vaikkapa yhdessä Ruotsin ja Tanskan kanssa. Tämä on nimenomaan johtavan hallituspuolueen ja pääministerin tehtävä. Turha on jälkikäteen siirtää vastuuta vääryyden korjaamisesta muiden harteille, kuten Lipponen on yrittänyt tehdä.

EU:n perusarvoja pitää tietenkin puolustaa ja yhtenäisyyttä vaalia, mutta tällä kertaa mentiin liian pitkälle. On väitetty ettei Pohjolassa ymmärretä Jörg Haiderin aiheuttaman ongelman vakavuutta. Voi olla ja voi olla niinkin, että Belgia ja Ranska vetivät jyrkkää linjaa omista sisäpoliittista syistään, mutta tämäkään ei oikeuta boikottiin yhtä jäsenmaata vastaan.

Surkean prosessin sisäpoliittisen opetuksen Lipponen paljasti eduskunnalle jo maaliskuussa: asianosaisten keskinäistä tiedonkulkua on tehostettava "riittävän aikaisessa vaiheessa jo ratkaisuja epävirallisesti luonnosteltaessa". Näin ei nyt tehty.


Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa Zimbabwen maanvaltauksesta

Zimbabwessa, entisessä Rhodesiassa, on surmattu kaksi valkoista viljelijää, kun 1970-luvun vapaustaistelun veteraanit ottavat valkoisen vähemmistön maatiloja väkisin haltuunsa.

Tässä yli 12 miljoonan asukkaan maassa on noin 100 000:n valkoisen vähemmistö, joka on maan talouselämän kannalta ratkaisevassa osassa. Näistä valkoisista noin 5 000 on viljelijöinä, ja heillä on hallussaan noin 11 miljoonaa hehtaaria viljelymaata. Mustilla viljelijöillä, joita on noin miljoona, on viljeltävänä noin 16 miljoonaa hehtaaria maata.

Maan mustan väestön edustajat, pääroolissa presidentti Robert Mugabe, katsovat, että viljelty maa kuuluu mustille, joilta valkoiset aikanaan ovat sen vieneet.

Historiallisen vääryyden oikaiseminen on ymmärrettävä, mutta tapa, jolla se tehdään, ei ole hyväksyttävä. Voiko muu maailma hillitä Mugaben lietsomaa mielivaltaa ja väkivaltaa? Ulkopuolisen on äärimmäisen vaikea puuttua tilanteeseen, vaikka esimerkiksi ja nimenomaan YK:n pitäisi tehdä kaikkensa lopettaakseen Zimbabwen mielivallan.

Väkivalta pitäisi lopettaa senkin takia, että maan talous on pääasiassa valkoisten toiminnan varassa. Maan vientituloista kolmannes saadaan tupakasta, ja lähes 20 prosenttia kansantaloudesta tulee maanviljelyksestä.

Zimbabwen kaaos johtuu osittain myös siitä, että maata käytännössä yksinvaltiaana hallinnut Mugabe toimii juuri niin kuin yksinvaltiaat tai yksipuoluemaa toimii. Itse aiheutettuja poliittisia ja taloudellisia ongelmia yritetään pimittää perinteiseen tapaan siirtämällä huomio - ja viha - näkyvillä olevaa, yleisesti hyväksyttyä vihollista kohtaa. Zimbabwessa edessä ei ole ratkaisua, vaan ainakin taloudellinen kaaos.

Afrikka tulee jatkossakin olemaan täynnä sellaistakin väkivaltaa, joka syntyy eurooppalaisten siirtomaavaltojen raskaista jäljistä. Vääryyden oikaiseminen rauhallisesti ja siirtyminen tasa-arvoiseen yhteiskuntaan vaikuttaa lähes mahdottomalta tavoitteelta. Alkuperäisellä väestöllä ei ole riittävästi perinteitä demokraattisesti hallitun valtion luomiseen - vallankin kun valtioiden rajat ovat mielivaltaisia.

Tällaisessa tilanteessa todellisuudessa kyvyttömät vallanpitäjät pystyvät pitämään kansalaisia kurissa ja järjestyksessä. Tiestä demokratiaan ei ole kunnon näyttöä, vaikka pieniä askeleita kohti parempaa onkin otettu.

Mikäli Zimbabwessa nyt alkanut väkivalta johtaa Mugaben vallan vaihtumiseen ja demokratian paranemiseen, on sekin sentään jotakin.


Ilkka pitää päättynyt paperin lakkoa turhana

Pitkäksi ennakoitu paperiteollisuuden lakko päättyi keskiviikkona, kun SAK-laisen Paperiliiton valtuusto työmarkkinapelin henkeen kuuluvan iltapäivälypsyn jälkeen hyväksyi valtakunnansovittelija Juhani Saloniuksen sovintoesityksen.

Paperiliiton yllättävä kiire lopettaa viikon kestänyt lakko kielii vahvasti siitä, että koko työtaistelu oli alunperinkin virhe. Liitto ei voittanut lakolla mitään sellaista, millä voisi perustella ay-liikkeen järeimmän aseen käyttöä. Palkkasopimus on vain hiukan yli yleisen linjan ja ns. alakohtaisiin ongelmiin saatiin luoduksi lähinnä vain pelisääntöjä, joiden puitteissa asioita on määrä jatkossa ratkoa.

Paperiliiton lakko voidaan luokitella sarjaan työtaisteluja, joiden piti joskus tulla. Kansantalouden kannalta avainasemassa oleva teollisuusliitto ei ole koskaan aiemmin ollut järjestölakossa. Paperiväki oli mukana yleislakossa 1956 ja on sen jälkeenkin osallistunut SAK:n yhteisiin voimannäyttöihin sekä paikallisiin selkkauksiin, mutta liiton peruslinja on ollut vastuullinen, ja johdolla on riittänyt neuvottelutaitoa ja kykyä sopia.

Viime vuosina Paperiliitto on tuon tuosta uhitellut järjestövoimalla, ellei ns. alakohtaisia ongelmia saada neuvotteluteitse ratkaistua. Kaksi vuotta sitten liitto raahautui keskitettyyn tulopoliittiseen sopimukseen viimeisten joukossa ja teki selväksi, ettei ole mukana seuraavassa. Näin myös kävi. Paperi käytännössä päätti sen, että keskitetty ratkaisu kaatui viime syksynä.

Kun ammattijärjestö uhkailee lakolla riittävän monta kertaa, uhkailu menettää tehonsa, ellei uhkailuja viedä loppuun. Paperiliitto oli kuvitellut asemansa niin mahtavaksi, ettei työnantaja uskalla päästää alaa lakkoon. Kun työtaistelu viikko sitten alkoi, se oli ilmeinen yllätys Paperiliiton demarijohdolle ja vielä isompi yllätys kenttäväelle.

Työnantaja oli päättänyt katsoa myötäpuolen kortit, ja havaitsi ne heikoiksi. Paperiliiton johdolle tuli kiire päästä takaisin neuvottelupöytään, sillä jos lakko olisi jatkunut vielä pääsiäisen yli, lakkoilijoiden menetykset olisivat koituneet rahallisesti jo niin suuriksi, ettei niitä olisi sopimuskaudella ehditty kuitata takaisin. Kentälläkin osataan käyttää taskulaskinta, vaikka lakkouhossa rehvasteltiin ja toivoteltiin tovereille hyvää juhannusta.

Alan suurin periaatteellinen kiista koskee ulkopuolisen työvoiman käyttöä, josta osapuolet ovat rähisseet pian vuosikymmenen ajan. Sovintoesityksen mukaan alihankinnasta voidaan sopia paikallisesti. Ellei sopua synny, kiista siirtyy liittotasolle. Ei tarvitse suuria ennustajan lahjoja, jos arvioi kiistelyn jatkuvan. Työmarkkinoiden rakennemuutos koskee myös paperiteollisuutta.

Toivottavasti pahimmat höyryt on paperiteollisuudessa nyt purettu ja alalla palataan entiseen hyvään neuvottelevaan työmarkkinakulttuuriin. Takavuosina paperimiehet pitivät häpeänä, jos heidän johtajansa joutuivat norkoilemaan valtakunnansovittelijan toimistoon.

Miljardeja markkoja maksavat paperikoneet ja sellukeittimet ovat liian arvokkaita leluja vastuuttomille. Kalliit koneet on hankittu tehtaisiin jauhamaan hyvinvointia paitsi paperityöläisille myös metsätalouden muulle tuotantoketjulle ja koko yhteiskunnalle.

Arkkipiispa Jukka Paarma on kysellyt talven lakkojen järkevyyden perään ja ihmetellyt, mihin on kadonnut solidaarisuus, kun lakkoilijat ovat lähinnä palkansaajapuolen eliittiä. Pienipalkkaisilla, lähinnä naisvaltaisilla aloilla ei ole varaa lakkoilla. Arkkipiispan hämmästelyyn on syytä yhtyä. Presidentti Urho Kekkonen totesi jo 1970-luvulla, että lakko on vanhentunut ase. Ja Kekkonen oli viisas mies.

Koonnut: TK


Muut lehdet -sivulle