Globalisaatio - kenen puolesta, ketä vastaan?
Seattlen kokous nosti viime vuoden lopulla keskustelunaiheeksi globalisaation ja vapaan kaupan. Mitä tavoitteita ja kenen etuja kehitysmaiden viennin rajoittamisella oikein ajetaan?Viime vuoden suuri talouspoliittinen keskustelunaihe oli globalisaatio. Näkemyserot puolesta ja vastaan ovat olleet suuria, eikä yksimielisyyteen aina edes ole päästy siitä, onko koko ilmiötä olemassa tai mitä sillä ylipäänsä tarkoitetaan.
Jotkut ovat puhuneet yksinomaan kansainvälisistä pääomamarkkinoista, toiset monikansallisista yrityksistä, kolmannet vapaasta kaupasta maiden välillä. Ilmeisesti kyse on näistä kaikista.
Keskustelujen sytyttimenä toimi joulukuussa Seattlessa aloitettu kansainvälisen vapaakauppajärjestön WTO:n uusi, kaupan vapauttamiseen tähtäävä neuvottelukierros.
Globalisaation vastustajat ympäri maailman saivat Seattlen kokouksesta runsaasti vettä myllyynsä, sillä neuvottelut epäonnistuivat täydellisesti ja päällimmäiseksi muistikuvaksi koko tilaisuudesta jäivät kaduilla riehuvat mielenosoittajat.
Vapaa kauppa vaarassa
Vapaan kaupan kannatus on teollisuusmaissa heikentynyt. Globalisaation väitetään aiheuttavan kaikenlaisia kauheuksia, ja WTO:ta syytetään kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ohella kaikesta pahasta.
Vapaan kaupan kriitikoihin kuuluvat mm. ammattiliitot, poliittinen vasemmisto, anarkistit, vihreät ja muut vaihtoehto- tai ympäristöliikkeet. Yhdysvalloissa jopa kuluttajajärjestöjä on liittynyt tähän rintamaan.
Globalisaation katsotaan edistävän vain monikansallisten suuryritysten ja kansainvälisten pääomakeinottelijoiden etuja. Samalla teollisuusmaiden työpaikat vaarantuvat, kehitysmaiden riisto lisääntyy ja ympäristö tuhoutuu. 135:n jäsenvaltion WTO:ta pidetään salakähmäisenä hämäräjärjestönä, joka tanssii suurpääoman pillin tahdissa.
Itse asiassa kauppa ei ole tällä hetkellä kovin vapaata. Suuret teollisuudenalat kuten maatalous ja tekstiiliteollisuus ovat varsin suojeltuja. Tullit ovat yleisesti ottaen korkeita, ja dumppauksesta eli liian halvalla myymisestä syytetyille tuotteille lyödään herkästi rangaistustullit tai tuontirajoitukset niskaan.
Tuotestandardeja käytetään yleisesti oman teollisuuden suojeluun. Lisäksi on paljon epävirallisia tai laittomia tuonninrajoituksia. Uusia rajoituksia syntyy jatkuvasti, sillä hallitusten kauppapolitiikka on usein tavoitteiltaan lyhytaikaista tai tiettyjen yritysten toiveita noudattavaa.
Tällä hetkellä vaaravyöhykkeessä ovat uudet vahvat kasvualueet kuten tietotekniikka, televiestintä ja sähköinen kaupankäynti.
Seattlen täydellinen epäonnistuminen
Seattlen kokouksen halvaantumisesta kunnian itselleen ottivat mielenosoittajat. Seattlessa nähtyä väkivaltaista raivoamista ja kauppojen ryöstelyä muutama suomalainenkin vihreä politiikko piti aivan asiallisena poliittisena toimintatapana. Tosiasiassa kokous kuitenkin kaatui muihin syihin.
WTO:ta vaivasi viime vuonna puheenjohtajakiista, joka ratkesi Mike Mooren valintaan vasta syyskuussa. Ilmeisesti valmistautumisaika Seattlen kokoukseen jäi liian lyhyeksi. WTO ei muutenkaan ole tunnettu organisaationsa tehokkuudesta tai nykyaikaisuudesta.
Mielipide-erot kokouksen osanottajien välillä olivat liian suuret. Yhdysvallat ja EU ovat täysin eri linjoilla maatalouden tukemisesta ja maatalouskaupan vapauttamisesta. Siitä ovat hyvänä esimerkkinä viime vuodelta lähes kauppasodan partaalle vieneet riidat banaaneista ja hormoonilihasta.
Toinen jyrkkä rajalinja kulkee teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä. Rikkaiden maiden vaatimukset omien standardiensa mukaisen työlainsäädännön noudattamisesta nähdään kehitysmaissa vain protektionistisina toimina, joilla kehitysmaiden edullisten ja kilpailukykyisten tuotteiden tuonti rikkaiden maiden markkinoille saadaan estettyä.
Talouslehti The Economist syytti Seattlen epäonnistumisesta eniten Yhdysvaltoja. Neuvottelujen puheenjohtajana toiminut amerikkalainen Charlene Barshefsky oli sopimaton tehtäväänsä. Presidentti Bill Clinton sympatisoi mielenosoittajia ja hermostutti kehitysmaat puhumalla lehtihaastatelussa työtekijöiden aseman kytkemisestä kaupan rajoituksiin.
Lisäksi Clintonin hallinto huolehti enemmän varapresidentti Al Goren vaalikampanjasta kuin neuvottelujen edistymisestä. Tämä selittää lehden mukaan amerikkalaisten tiukan kannan neuvotteluissa kehitysmaiden kanssa esimerkiksi tekstiiliteollisuuden tuotteista ja työtekijöiden asemasta.
Mitä tavoitteita ja kenen etuja kappapolitiikalla halutaan ajaa?
Ammattiliitot ovat tiukasti lähteneet vaatimaan kaupan rajoituksia niille tuotteille, joiden tuotannossa ei noudateta teollisuusmaiden työlainsäädännön standardeja. Ajatus on sinänsä varsin jalo ja sitä vastaan on paha sanoa mitään, vaikka ajatuksen esittäjien vilpittömyyttä sopiikin epäillä.
Teollisuusmaiden työlainsäädännön soveltaminen, noudattaminen sekä valvonta olisi kehitysmaiden karuissa oloissa hyvin vaikeaa. Epäselvyydet lainsäädännön noudattamisessa antaisivat teollisuusmaille jatkuvan mahdollisuuden rajoittaa mielin määrin kehitysmaiden tuotteiden tuontia.
Lisäksi laki nostaisi kehitysmaiden tuotantokustannuksia reilusti ja veisi niiden tuotteilta hintakilpailukyvyn.
Tämä tietenkin sopisi hyvin teollisuusmaiden ammattiliitoille, koska ulkomaisen kilpailun heikentyminen hidastaisi rakennemuutoksia ja säilyttäisi työpaikkoja.
Kehitysmaille tämä ei kuitenkaan olisi mukavaa, koska niiden kehittyvä teollisuus menettäisi ulkomaankaupan myötä tärkeimmän tulonlähteensä. Maat jäisivät jatkossakin köyhiksi. Väestön oloja ei kyettäisi parantamaan eikä koulutusjärjestelmiä rakentamaan. Kuilu köyhien ja rikkaiden maiden välillä laajenisi entisestään.
Voidaan tietysti väittää, että kehitysmaiden tuotanto koituu nykyisellään vain ohuen yläluokan ja poliittisen eliitin hyväksi, eikä teolisuusmailla ole mitään syytä hyväksyä köyhien riistoa ja ympäristön tuhoamista kehitysmaissa.
Tässä on varmasti monen maan kohdalla paljon perää, mutta vapaan kaupan rajoittaminen ei näiden riistettyjen ihmisten asemaa mitenkään kohenna, pikemminkin päinvastoin. Ihmisoikeuksien, tasaisen tulonjaon ja demokratian toteuttamiseen kehitysmaissa tarvitaan enemmän poliittisia kuin kaupallisia toimenpiteitä.
Ympäristöasiat on hankalampia vapaan kaupan kannalta, ja tuhojen aiheuttamat vahingot voivat olla korvaamattomia. Poliittisin ja kansainvälisin toimenpitein voidaan ehkä näissäkin kysymyksissä saavuttaa tuloksia paremmin kuin lyömällä luu kurkkuun kehitysmaiden vientituotannolle.
Toisaalta taas teollisuuden päästöjä ja raaka-aineiden holtitonta hyödyntämista on vaikea rajoittaa pelkin sopimuksin ilman sanktioita silloin, kun ahneus on suuri ja maan hallinto heikko.
Katsokaa Kiinaa ja Intiaa
Intia harrasti vuosikymmeniä eristäytyvää sosialistista talouspolitiikkaa. Tulokset olivat kehnoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maa on johdonmukaisesti avannut kauppaansa ja osallistunut kansainväliseen työnjakoon. Ulkomaisten investointien on annettu virrata maahan ja vientiä on kehitetty. Tulokset ovat olleet lupaavia.
Nyt Kiina on sopinut Yhdysvaltojen kanssa mukaantulostaan WTO:hon. Myös tässä jättiläismaassa on käsitetty, että vapaa kansainvälinen kauppa on paras tie maan hyvinvoinnin kasvattamiseen ja teollisuusmaiden etumatkan kiinnikuromiseen.
Nämä maat kehityksensä alkuvaiheissa, eikä niillä ole vielä vientivaltteinaan tarjottavana korkeaa teknologiaa tai huippuosaamista. Mutta niillä on jotakin, mitä teollisuusmailla ei ole, nimittäin valtavasti työvoimaa, joka on nykyisillä globaaleilla vaihtosuhteilla toistaiseksi erittäin edullista.
HEIKKI JANTUNEN
21.1.2000
