Muut lehdet perjantaina 21.1.2000

Suomenmaan mukaan media kaunistelee työttömyyslukuja

Suomalaisen median kuuliaisuus viranomaistahoa kohtaan näkyy hyvin työttömyystilanteen uutisoinnissa.

Tiedotusvälineet siirtyivät kiltisti toistamaan uuden tilastointimenetelmän mukaisia työttömyyslukuja, vaikka kaikki näkevät, että tilastotempun avulla tehtiin lukemiin merkittävä tasokorjaus.

Uutiset kertovatkin työttömyyden laskeneen nyt joulukuussa 229 000:een. Tämän mukaisesti työttömyysaste olisi 8,4 prosenttia.

Työvoimatoimistoissa oli tosin kyllä joulukuun lopussa vielä 357 000 työtöntä työnhakijaa. Tämä on peräti 128 000 enemmän, kuin Tilastokeskuksen luvut osoittavat.

On ymmärrettävää, että vallassa oleva hallitusvalta käyttää niin pieniä lukuja kuin mahdollista osoittaakseen kykyään hoitaa asiaa. Liian hyvään tilanteeseen tuudittautuminen merkitsee kuitenkin sitä, että aivan väärällä tavalla ongelmaa aletaan pitää jo ikään kuin hoidettuna. Virallisen päätöksenteon pohjana oleva näkemys ja todellinen arki saattavatkin olla yhä erilaisempia.

Työttömyyden aiheuttamat vaikeudet ovatkin monessa suhteessa pahentuneet. Vaikka kansalaisten enemmistöllä menee jopa paremmin kuin koskaan, osalla väestöstä tilanne ei ole parantunut lamavuosien jälkeen. Pikemminkin heille on käynyt päin vastoin.

Yksi merkki tästä on se, että työmarkkinatuella olevien työttömien määrä ei ole laskenut lamavuosien jälkeen juuri lainkaan. Työmarkkinatuki taas merkitsee suurta eriarvoisuutta ansiopäivärahaan ja työttömyysputkeen verrattuna. Siihen kuuluvat tarveharkinnat sekä omien että puolison tuloista ja vielä asumistuen tulosidonnaisuus.

Työttömyystilastot eivät kerro työttömien elinoloista ja toimeentulosta. Työttömän asema on kuitenkin mitä tärkein sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymys. Taloudellinen kasvu ja kolmikantainen päätöksenteko eivät ongelmaa ole hoitaneet. Keskustelukin on vaimentunut, kun julkinen sana on liian helposti nielaissut tilannetta vähättelevät työttömyysluvut.

Vaikka sosiaaliturvan kysymykset eivät ole presidentin varsinaisen toimivallan alaa, ne ovat kuitenkin juuri sellaisia yhteiskunnallisia asioita, joita presidentti voi nostaa esille ja vaatia niihin ratkaisuja. Olisikin hyvä, että työttömän arkipäivä tulisi esiin myös presidentinvaalikeskustelussa.

Ruokajonojen Suomi on todellisuutta niin pääkaupunkiseudulla kuin muuallakin maassa. Työttömän ja syrjäytyneen ihmisen ongelmista puhuminen onkin konkreettisen sisällön antamista valtakunnan ja kansalaisten kahtiajaolle.

Oikeudenmukaisuuden kannalta asia on kiusallinen erityisesti vasemmistopuolueille, koska ne ovat antaneet näin suuren eriarvoisuuden säilyä, vaikka olisivat pystyneet sitä lievittämään.

Ulkopolitiikasta ei Aamulehden mukaan synny riitaa

Loppuotteluun selviytyneiden kahden presidenttiehdokkaan ensimmäinen tv-väittely keskiviikkona osoitti, että ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei suurta riitaa saada aikaan.

Sekä Tarja Halonen että Esko Aho korostavat nykyisen liittoutumattomuuslinjan jatkuvuutta ja suhtautuvat tuleviin epävarmuustekijöihin suunnilleen samalla tavoin aina Venäjää ja ympäristöuhkia myöten.

Yksituumaisuus on hyvä lähtökohta kampanjan toiselle kierrokselle. Mutta joku voi myös syyttää ehdokkaita hyssyttelystä ja näköalattomuudesta nimenomaan presidentille tärkeissä asioissa. Edessä on sentään kuusivuotinen kausi, joka voi tuoda tullessaan suuriakin mullistuksia niin Suomen ympäristössä kuin Euroopan turvallisuuspolitiikassa.

Hyvä esimerkki on Venäjä. Sen kanssa on tietenkin tultava toimeen, sitä on kaikin voimin tuettava uudistus- ja demokratisoitumispyrkimyksissä ja yhteistyötä on laajennettava. Mutta Venäjä voi myös toimia tavalla, joka herättää levottomuutta ja nostattaa muun maailman sitä vastaan.

Tshetshenian julman sodan taustalla saattaa olla laajempikin politiikan militarisoituminen. Virkaa tekevä presidentti Vladimir Putin on vahvasti riippuvainen sotilaista tiellään kohti Boris Jeltsiniltä vapautunutta virkaa, mutta hän tuntuu muutenkin panevan enemmän painoa asevoimille kuin edeltäjänsä.

Viime viikolla julkistettu Venäjän uusi turvallisuusoppi säikäytti länsimaat lähinnä sen takia, että siinä hyväksytään ydinaseiden ensikäyttö tilanteessa, jossa muut keinot on käytetty tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Tarkkaan ottaen kysymys on samanlaisesta doktriinista, joka Natolla on ollut voimassa jo kauan.

Kun länsi koki olevansa sotilaallisesti alakynnessä suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan, se säilytti itsellään ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuden. Venäjä tekee nyt tahollaan samoin. Ilmeisesti ydinasevaihtoehdon korostamisen yksi syy on tavanomaisten asevoimien heikkous.

Asiakirjan merkitystä ei tältä osin pidä liioitella, vaikka se osaltaan heijastaakin pelkoja joutumisesta lännen hegemonian jyräämäksi. Ovatko pelot oikeutettuja, on toinen asia. Voisi myös väittää, että Moskova tahallaan, sisäpoliittisista syistä, tulkitsee lännen ja ehkä naapureidenkin aikeita mielensä mukaan ja näkee pöpöjä kaikkialla.

Venäjän turvallisuusasiakirja sisälsi myös sosiaalisen ja taloudellisen osan, jossa näkyy kaipuu valtiollisen valvonnan tiukentamiseen ja protektionismiin.

Joko ensimmäiset askeleet tuohon suuntaan otettiin uudessa duumassa, kun Putinin tueksi perustettu Yhtenäisyys-ryhmä liittoutui kommunistien kanssa ja äänestytti kommunistin puhemieheksi? Valiokuntien tärkeimmät puheenjohtajapaikatkin jaettiin näiden kahden ryhmän kesken.

Duuman räväkkä aloitus osoittaa ainakin sen, että mikä tahansa on mahdollista valtataistelussa.

Ilkka vertaa ehdokkaita toisiinsa

Kansalaiset pohtivat, kumman kahdesta pätevästä ehdokkaasta valitsisivat. Pääperusteita on kaksi.

Vasemmiston - voidaan puhua suurvasemmistosta, koska SDP:n mukana ovat vasemmistoliitto ja enemmistö vihreistä - ehdokkaan Tarja Halosen taktiikkana on korostaa naiseutta ja häivyttää vasemmistolaisuus taustalle.

Ei-sosialistisen puolen ehdokas Esko Aho puolestaan haluaisi keskustelua maailmankatsomuksesta ja arvoperustasta. Kummalle puolelle vaaka kallistuu, ratkaisee lopputuloksen. Naisia on äänestäjistä reilu puolet, vasemmistolaisia vain runsas kolmannes.

MTV 3:n keskustelu keskittyi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Koska ehdokkaiden välillä ei suuria eroja sillä alueella ole, keskustelu jäi lähes unettavaksi.

Vähäiset erot asioissa liittyivät puolustuspolitiikkaan. Halonen, ehkä pasifistiperinteestäänkin lähtien, koetti vähätellä hallituksen jo tekemistä ratkaisuista johtuvia kustannuksia.

Jos jalkaväkimiinat todellakin korvataan hyväksyttävämmällä puolustusmateriaalilla, se maksaa 3-4 miljardia. Se ynnä jo päätetyt helikopterihankinnat eivät mahdu nykyisiin raameihin. On turha sellaista väittää, vaikka pahalta tuntuukin, varsinkin kun on itse ollut asiasta päättämässä.

Aho oli realisti. Maanpuolustus on kansallinen henkivakuutus, joka on maksettava, vaikka samaan aikaan ulkopolitiikka ponnistelee, jotta sitä ei tarvitsisi nostaa.

Tietty ero löytyi myös EU-politiikasta. Ahon linja on kansallisempi, Halosen lähempänä EU:n valtavirtaa. Aho korostaa, että Suomen tulee ajaa EU:ssa omia etujaan, toiset ja isommat varsinkin huolehtivat omista eduistaan. Oli vahinko, että asiantuntijat eivät johdattaneet keskustelua linjojen konkretisoimiseen.

Toivottavasti aiheeseen palataan, koska siinä vivahteetkin ovat tärkeitä. Suomi on noudattanut mallioppilaslinjaa, mutta ainakaan toistaiseksi siitä ei ole saatu minkäänlaista hyötyä.

Myönteinen tosiasia on, että presidentin tehtävien tärkeimmällä alueella, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, ehdokkaat ovat lähellä toisiaan. Kyse on enemmänkin asioiden esittämistavassa. Aho esiintyi rauhallisesti, ylen vuolassanainen Halonen ihmeen hermostuneesti. Ulkoministeri ryhtyi jopa riitelemään naispuolisen tutkijan kanssa pienestä yksityiskohdasta.

Selvää on, että ulkopolitiikan asiakysymykset eivät vaalia ratkaise. Tärkeämpiä ovat ne viestit, joita ehdokkaat antavat kyvystään seisoa sanojensa takana. Siinä Esko Aho on vahvemmilla,

Vielä tärkeämpiä ovat tietysti sisäpolitiikkaan, yhteiskunnan kehityssuuntiin ja arvoperustaan liittyvät asiat. Niissä erot ovat oleellisesti suuremmat kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten.

Kainuun Sanomat pelkää uutta kylmää sotaa

Venäjän uusi ydinaseoppi ja Yhdysvaltojen toinen "tähtien sota" -ohjelma ovat kuin kaikuja kylmän sodan ajoilta. Idän ja lännen välit ovat kiristymässä.

Kaksi näyttävät olevan törmäyskurssilla. Venäjän vt. presidentti Vladimir Putin ilmoitti äskettäin uudesta turvallisuusdoktriinista. Siinä keskeisintä on ydinaseiden käytön uusi muotoilu. Ennen Venäjä vakuutti atomiaseita käytettävän vain vastauksena jonkun muun aloittamaan ydinaseiskuun tai maan olemassaolon ollessa uhattuna. Nyt ydinaseita voidaan käyttää myös hyökkäyksen torjumiseksi.

Ajattelutavan muutosta korostaa se, että Venäjä samalla ilmoitti ottavansa nyt tiukemman linjan lännen jatkuvaan etenemiseen sen intressialueille.

Tällä tarkoitetaan etenkin Kosovon selkkausta ja Tshetshenian sotaa sekä lännen ja idän kovenevaa kamppailua vaikutusvallasta Kaukasian ja Keski-Aasian öljyalueilla.

Venäjä on selvästi muuttanut suhtautumistaan länteen. Ennen se sieti arvostelua, koska halusi säilyttää taloussiteet länteen. Nyt raja on kuitenkin tullut vastaan. Venäjän mielestä länsi kohtelee sitä kolmannen luokan valtiona, jonka sanomisilla ei ole mitään painoa päätettäessä Naton laajentumisesta tai Jugoslavian pommittamisesta.

Lisää vettä myllyyn venäläiset saivat Yhdysvaltojen uuden ohjuspuolustusjärjestelmän testaamisesta. Venäjällä se tulkitaan uudeksi "tähtien sodaksi".

Itänaapurista kuuluva nurina ei ole pelkkää kiukuttelua. Myös läntiset tutkimuslaitokset, esimerkiksi Lontoossa toimiva strateginen instituutti IISS sekä amerikkalainen tutkimuslaitos Stratfor yhtyvät sen käsityksiin. Nato ja Yhdysvallat työntävät sotilaspoliittista voimaansa kohti itää. Länsi ei ole purkanut kylmän sodan aikaisia puolustusrakenteitaan eikä juuri muuttanut turvallisuusoppejaankaan.

Huolestuttava oli Naton Euroopan joukkojen komentajan, kenraali Wesley Clarkin lehtihaastattelu, jossa hän kertoi suunnitelmista siirtää vakinaisia joukkoja Saksata Unkariin, Bulgariaan, Turkkiin ja kenties myös Puolaan. Yhdysvaltojen Nato-suurlähettiläs Robert Hunter puolestaan on ilmoittanut, että Yhdysvallat aikoo käyttää Eurooppaa tukialueena toiminnoissa, jotka suuntautuvat itään ja kaakkoon. Kiinnostuksen suunnan määrää öljy.

Venäjä ei ole jäänyt katselemaan kehitystä sivusta. Se järjesti viime vuonna vuosikymmenen suurimman sotaharjoituksensa, "Länsi 99:n" Valko-Venäjän, Puolan ja Baltian rajoilla. Venäjä saattaa hyvinkin ryhtyä rakentamaan uutta puolustusvyöhykettä myös Puolan rajalle.

Natolla on vaikeuksia saada joukkojaan riittämään joka paikkaan. Se nähtiin jo Kosovo-operaatiossa. Miehistöpula on yksi syy rauhankumppanuusohjelmaan. Sillä haetaan apuvoimia itäisestä Euroopasta. Ei olisi ihme, jos Venäjä irtisanoutuisi koko ohjelmasta ja lopettaisi kaiken yhteistyön Naton kanssa.

Idän ja lännen välit ovat kiristyneet, mutta eivät välttämättä lopullisesti. EU:n ja Suomen etu on kaikin tavoin estää suurvaltojen joutuminen vastatusten. Suomen ei kannata ainakaan tyrkyttäytyä etulinjan maaksi Venäjää vastaan.

Putinin ratkaisut hämmentävät Turun Sanomia

Venäjän vaikeneva vt. presidentti Vladimir Putin on yhä yhtä arvoituksellinen hahmo kuin viime elokuussa, jolloin presidentti Boris Jeltsin nosti hänet yllättäen politiikan parrasvaloihin. Putin on onnistunut antamaan itsestään, tahtoen tai tahtomattaan, kovin ristiriitaisen kuvan. Toisaalta hän esiintyy markkinatalouden esitaistelijana ja toisaalta korostaa vahvaa valtiota ja venäläisyyttä. Näistä aineksista ei kelvollista keittoa synny.

Presidentin arvoituksellisuutta eivät vähentäneet tapahtumat parlamentissa viime tiistai-iltana, jolloin Putinin tukemiseksi perustettu Yhtenäisyys-puolue ja kommunistit kaappasivat tekemillään lehmänkaupoilla kaikki valiokuntien puheenjohtajanpaikat itselleen. Mikäli liitto kestää, nämä kaksi puoluetta pystyvät jyräämään helposti päätöksensä läpi.

Ratkaisu, jonka arkkitehdiksi arvellaan Putinia, on herättänyt oikeutetusti hämmennystä niin Venäjällä kuin maailmallakin. Duuman suurin puolue kommunistit ei ole koskaan kunnostautunut talousuudistusten edistäjänä. Päin vastoin duuma on toiminut uudistusten hautausmaana.

Vaikka Yhtenäisyyden ja kommunistien liitto saattaisikin parhaimmillaan helpottaa lainsäädäntötyötä, se tuskin lisää ulkomaisten rahoittajien ja sijoittajien luottamusta Venäjään. Ulkomainen raha olisi Venäjälle nyt elintärkeätä maan talouden nostamiseksi jaloilleen.

Venäjän talous tosin kasvoi viime vuoden aikana, mutta näkymät eivät silti ole lohdulliset. Huikeat velat, kasvava inflaatio sekä kalliiksi käyvä Tshetshenian sota pitävät huolen siitä, että tavallisen venäläisen on turha haikailla paremman elintason perään.

Ennen kaikkea Putinin pitäisikin saada nyt Tshetshenian sota nopeaan päätökseen. Vaikka Putin nimenomaan sodan avulla nousikin suosion aallonharjalle, on siitä tulossa hänelle vähitellen poliittinen rasite. Aalto on jo alkanut murtua ja saattaa haudata Putinin alleen, ellei tshetsheenien kanssa päästä poliittiseen ratkaisuun hyvissä ajoin ennen maaliskuun presidentinvaaleja.

Paineita sodan lopettamiseksi nousee myös lännestä, jossa EU ja Euroopan neuvosto parhaillaan miettivät, miten Venäjä saataisiin noudattamaan edes jonkinlaisia sääntöjä siviilien kärsimysten vähentämiseksi. Venäläisten reaktioiden arvaamattomuus näyttää kuitenkin lamauttaneen niin EU:n kuin Euroopan neuvostonkin.

Ilmeisesti samasta syystä ovat vaimentuneet myös syytökset Yhdysvaltain suunnalta. Moskovaan pian lähdössä oleva ulkoministeri Madeleine Albright intoutui jopa kehaisemaan Putinia "yhdeksi Venäjän johtavista uudistajista". Yhdysvaltain ulkoministerin lausunto tuntuu kuitenkin ennenaikaiselta. Näytöt puuttuvat vielä.

Koonnut: TK
21.1.2000

Muut lehdet -sivulle