Putin hakee suuntaa historiasta
Presidentti Vladimir Putin on sekoittanut uudelleen Venäjän sisäpolitiikkaa. Kurskin sukellusveneonnettomuuden ja Moskovan televisiotornin palon jälkeen Putin on herättänyt keskustelua perustamalla valtiollisen neuvoston Venäjän aluejohtajia varten. Uuden avauksen taustalla kummittelee poliittisesti onneton elokuu. Kurskin onnettomuus paljasti Venäjän laivaston tehottomuuden ja maan tiedotuspolitiikan ailahtelevuuden. Tilannetta ei parantanut se, että katastrofin alkuvaiheessa Venäjän kansa näki television kuvaruudussa kesäpaitaisen presidentin ja hänen "vanhojen kamujensa" piirin naureskelemassa hyväntuulisesti toisilleen. Putin menetti kasvonsa ja joutui nopeasti keskeyttämään lomansa.
Nyt Putin on ottanut aloitteen taas itselleen. Hänen ideoimansa valtiollisen neuvoston tarkoituksena on koota Venäjän alueiden edustajat kaksi kertaa vuodessa keskustelemaan yhteisistä asioista.
Neuvoston perimmäisenä tarkoituksena on sokeroida kuvernöörien kesällä kärsimä tappio. Putinhan pyrki lannistamaan aluejohtajat jakamalla maan seitsemään suureen piiriin.
Kesä- ja heinäkuussa Venäjän federaation duuma sääti lain siitä, että kuvernöörit eivät enää tulevaisuudessa muodosta parlamentin ylähuonetta ja että presidentillä on oikeus syyttää kuvernöörejä, jos nämä eivät "tottele lakia".
Uusi valtakunnan neuvosto ei kuitenkaan saa minkäänlaisia todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Siitä tulee nähtävästi vain edustuksellinen valtioelin, jonka kokouksissa Venäjän alueiden edustajat voivat siemailla samppanjaa ja jutella mukavia.
Mallia historiasta
Pistäessään alueita uuteen uskoon Putin halunnee noudatella perinteitä. Pietari Suuri loi aikoinaan kenraalikuveröörilaitoksen osana Venäjän kuvernementtijakouudistusta vuonna 1708. Uudistusta on yleensä pidetty pyrkimyksenä vahvistaa keskusvallan asemaa.
Pietari Suuri kumosi entisen alueiden ja keskuksen välisen suhteen, jossa, sotapäälliköt edustivat keskushallinnon tahtoa. Vanhan järjestelmän korvaamisen piti tehostaa hallintoa ja kohottaa verotulojen määrää. Kenraalikuvernöörit olivat kahden tai useamman kuvernementin johtajia; hallitsijan luottomiehiä, jotka olivat vastuussa ainoastaan keisarille itselleen.
Myös valtakunnan neuvoston perustaminen juontaa juurensa Venäjän keisarikunnan historiasta. Vuonna 1810 Aleksanteri I perustaessaan ministerihallintojärjestelmän uudisti myös keskushallintoa perustamalla valtakunnanneuvoston.
Uudistus oli kuuluisan venäläisen valtiomiehen M.M. Speranskin käsialaa. Hänen radikaaleissa luonnoksissaan tähdättiin Venäjän muuttamiseen itsevaltiudesta perustuslakiin nojautuvaksi yhteiskunnaksi. Uudistusta ei viety kuitenkaan loppuun saakka sillä keisari ei ollut valmis tinkimään asemastaan.
Molemmilla uudistuksilla on siten vastineensa historiassa. Viestinä on ilmeisesti se, että Venäjää halutaan uudistaa, mutta entisten vanhojen esimerkkien mukaan. Katse näyttää pysyvän menneisyydessä ja sen kunnian päivissä.
Kipeät uudistukset
Putinin hallinnon perusongelmana on se, että Venäjän tilannetta ei voida ratkaista ainoastaan kunniakkaiden traditioiden voimalla. Venäjän taloutta ja kipeästi kaivattuja uudistuksia ei saada aikaan perustamalla uudelleen historiasta tuttuja valtioelimiä. Uudistukset vaatisivat kipeitä leikkauksia ja kauaskantoisia päätöksiä.
Ydinongelmana on sopivan motivaatiojärjestelmän luominen. Pietari Suuri ajoi omat uudistuksensa läpi väkisin, ja myös Stalin turvautui väkivaltaan. Rauhanomaiset uudistajat, kuten Mihail Gorbatsov, ovat taas saaneet huomata, että muutosvastarinnan eliminoiminen pelkillä puheilla ei ole helppoa.
Putinin on valittava, kumpaa tietä hän aikoo kulkea ja kuinka motivoida kansalaiset tarvittaviin muutoksiin.
Valinnan aika on kulumassa vähitellen loppuun, koska uuden hallinnon kuherruskuukausi päättyy joskus. Näyttää siltä, että Venäjän nykyjohdolla ei ole muita vaihtoehtoja kuin sotatilan jatkaminen Tshetsheniassa.
Vaikeuksien lisääntyessä ihmisten tyytymättömyys kuitenkin kasvaa, eikä sota Kaukasiassa riitä motivaatioksi. Neuvostoaikana vihollinen uhkasi lännestä ja sen pelote oli todellisempi. Nykyään länsimaita ei voi syyttää kaikista Venäjän ongelmista, sillä lännen taloudellista apua tarvitaan.
Vihollisen on siten löydyttävä abstrakteista ulkoisista voimista, kuten kansainvälisestä terrorismista ja Kaukasian mailta. Tämän asetelman ongelmana on ihmisten kasvava sotaväsymys.
Motivaation kohottamiseksi on siten luotava uusia kriisejä. Tällöin uudet pommi-iskut ja provokaatiot, olivat ne kenen tahansa tekemiä, olisivat ehkä enemmän kuin tervetulleita hallitukselle, jonka legitimiteetti nojaa poikkeusolosuhteisiin.
ARTO LUUKKANEN
22.9.2000
Kirjoittaja toimii dosenttina Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa.
