Tutkijajoukko laajentunut yhä nuorempiin
Sukututkimuksella haetaan muutakin kuin eksoottisia tarinoita esi-isistä
Sukututkimusoppaiden ensimmäinen ohje kehottaa haastattelemaan vanhoja sukulaisia. Mummojen, pappojen, isotätien ja -setien tarinat ovat nopeasti katoavaa kansanperintöä ja tärkeimpiä lähteitä aloittelevalle sukututkijalle.Sukututkimuksella eli genealogialla haetaan kuitenkin muutakin kuin eksoottisia tarinoita.
Suomen Sukututkimusseuran Gunilla Peräsalon mukaan tutkijoiden motiivit liikkuvat juurten hakemisesta sattumaan, tieteellisiin tarkoituksiin ja historian tutkimukseen.
- Monesti suvussa on joku kysymys, tapahtuma tai esimerkiksi kadonnut henkilö, joka sytyttää innostuksen. Nuoret saattavat kiinnostua vaikka isoisän sota-ajan kertomuksista, sanoo Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja Leif Mether.
Suomessa sukututkimus on ollut nouseva harrastus 60-luvulta lähtien. Se on näkynyt Sukututkimusseuran jäsenmäärän kasvussa. Tällä hetkellä jäseniä on noin 5 500. Viime vuosien aikana jäsenmäärä on kohonnut noin 800:lla vuodessa.
Akateemisista kirvesmiehiin
Metherin mukaan ilmiö selittyy yhteiskunnallisella hyvinvoinnilla, joka suo ihmisille lisää aikaa. Suomessa suuret ikäluokat ovat tulleet eläkeiän kynnykselle ja uusi tekniikka on tuonut jäseniä, jotka haluavat löytää nopeita vastauksia.
- Ilmiö on kuitenkin yleismaailmallinen, sukututkimus on nousussa kaikkialla maailmassa.
Tutkimusta eivät harrasta enää pelkästään historiasta kiinnostuneet ikäihmiset, vaan yhä nuoremmat haluavat selvittää taustansa. Viime vuosina lukioissa eri puolilla Suomea on järjestetty sukututkimusteemaviikkoja.
Metherin mukaan sukututkijoiden joukko koostuu uskomattoman erilaisen taustan omaavista ihmisistä. Tutkijoista löytyy niin akateemisia tohtoreita kuin kirvesmiehiäkin.
Piispa Terserus ja pappisperheet
Sukututkimuksen nousu aateliston ja sivistyneistön "harvojen herrojen harrastuksesta" kaiken kansan kiinnostukseksi on kulkenut monisatavuotista tietä.
Sukututkimuksen toi Suomeen ruotsalaissyntyinen Turun piispa, Johannes Terserus 1660-luvulla. Terserus huomasi hiippakuntamatkallaan, että Pohjanmaan pappisperheet olivat sukua toisilleen.
Terseruksen havainto lienee pohjautunut muistitietoon, sillä kirkkolaki ei tuolloin velvoittanut pitämään kirjaa seurakuntalaisista.
Rippikirjoja alettiin pitää 1680-luvulta, ja sen jälkeen ankara kirkkokuri ja tarmokkaat papit takasivat, että seurakuntalaisten kristinopintaidot kirjattiin ylös.
Myös Suomen maallisen vallan haltijat olivat ahkeria rekistereiden ja luetteloiden laatijoita. 1700-luvulla alettiin tilastoida väestökehitystä.
Ruotsalais-suomalaisen byrokratian ansiosta tietoja on kirjattu Kustaa Vaasan voutien ajoista aina suurvalta-ajan veronkantoon, ruotujako- ja veropalkkalaitokseen.
Kirjallisen arkistomateriaalin vuoksi Suomessa on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet tutkia suvun historiaa.
Vanhat tekstit pullonkauloja
- Sukututkimusta Suomessa helpottaa harrastajien vapaa pääsy yleisiin arkistoihin. Kansalaisilla on lain nojalla oikeus tutustua arkistojen yleisiin asiakirjoihin, Mether sanoo.
Harrastusta vaikeuttaa se, että osa dokumenteista on tuhoutunut sodissa ja tulipaloissa. Vanhojen pappiloiden paloissa on menetetty tärkeää aineistoa. Erityistä tuhoa sai aikaan esimerkiksi Turun palo vuonna 1827.
Pullonkaulaksi muodostuvat usein vanhojen asiakirjojen ruotsin kieli ja vanhimpien lähteiden käsialat, jotka heijastavat ajan tyylisuuntia. Niihin ei kuitenkaan pompata tutkimusharrastuksen alussa.
- 1700- tai 1600-lukujen käsialoihin ei mennä suoraa päätä, vaan lukemisen taito opetellaan pikkuhiljaa, sukututkimuskursseja pitävä Markku Kuorilehto lohduttaa.
Kipeistä juurista muoti-ilmiöiksi
Sukututkimuksessa, kuten muussakin harrastamisessa kulkee muotivirtauksia. Jossakin vaiheessa aateliset esi-isät julistettiin pannaan, tällä hetkellä aatelisia juuria ei hävetä. Sotien jälkeen sukujuurista on saatettu vaieta Euroopassa ja Suomessa.
- Siirtolaisuus on noussut välillä muoti-ilmiöksi, kun jossain vaiheessa siirtolaisiksi lähteneitä esi-isiä piiloteltiin, Kuorilehto mainitsee.
Sukututkimuksen päämäärät vaihtelevat harrastajan mukaan. Osa tutkijoista harrastaa sukututkimusta ajan kulumisen vuoksi, osa selvittelee juuriaan syvällä hartaudella vuosikymmenien ajan.
Sukututkimukset dokumentoidaan sukukirjoiksi, esipolvitauluiksi tai sukutauluiksi. Esipolvitauluun kartoitetaan valitun henkilön juuret eli esipolvet, jälkipolvitauluun selvitetään henkilön jälkeläiset nykypäivään saakka.
Sukukirjan arvo piilee Kuorilehdon ja Metherin mukaan siinä, kuinka hyvin se on jäsennelty tai kuinka monipuolisesti lähdeaineistoa on käytetty.
- Hyvä sukukirja sitoo suvun Suomen historiaan ja taustayhteisöihinsä, kylään, kuntaan ja seurakuntaan sekä historialliseen aikaan. Sitä voi käyttää myös sadan vuoden päästä.
STT-IA
25.8.2000
