A. Nenäkäs
25.2.2000
Näennäiskeskustelua porvariyhteistyöstä
Presidentinvaalien yhteydessä ja niiden jälkeen on viritelty keskustelua porvarillisen kentän yhteistyöstä. Keskustelun avaajana ja ylläpitäjänä on esiintynyt lähinnä keskusta ja keskustalaiset poliitikot. Juuri keskustalle näyttääkin olevan eniten tarvetta porvarilliseen yhteistyöhön. Ja siitä keskustelemiseen.
Heti aluksi on todettava, että keskustelun virittäminen on useissa maakunnissa näennäiskeskustelua.
Eri puolilla maata porvarilliset puolueet ovat tehneet yhteistyötä vuosikausia hyvässä yhteishengessä ilman, että asiaa on tarvinnut sen koommin mainostaa. Kanssakäyminen on perustunut puolueiden vaaleissa saamaan poliittiseen voimaan ja äänestäjiltä saatuun valtakirjaan.
Kokoomus ja keskusta ovat tarvittaessa voineet sopia maakunnallisen politiikan suuntaviivoista vahvan porvarillisen mandaatin turvin. Siitä kai yhteistyössä on kyse?
Valtakunnallisesti yhteistyön huipentuma oli vuosina 1991-95 istunut porvarihallitus, jossa kokoomuksen ja keskustan monissa arvioissa sanotaan "sietäneen" toisiaan koko vaalikauden. Ottaen huomioon, että kyseessä olivat tämän vuosisadan pahimmat lamavuodet, sietokyky oli kohtuullinen.
Keskusta näyttää nyt ojentavan yhteistyön kättä muun muassa ilmaisemalla olevansa "periaatteessa valmis yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa". Samaan hengenvetoon yhteistyölle asetetaan ehdot. Tämä jo laittaa epäilemään yhteistyötarjouksen todellisia motiiveja.
Konkreettisena koetinkivenä esimerkiksi Lapissa mainitaan niin sanotun Norjan mallin mukaisen aluepolitiikan toteuttamisen.
Vaikka Norjan mallista on saatu positiivisiakin kokemuksia (vaikkakaan ei pelkästään positiivisia), yhteistyötarjous näyttää perustuvan vanhakantaisen keskustalaisen aluepolitiikan jatkamiseen.
Vanhakantaisen keskustalaisen aluepolitiikan keskeinen sisältö on, että vain keskusta tietää, mikä on alueille oikein ja toteuttaa oppinsa valtion isännättömällä rahalla.
Tuossa yhteistyössä kyse ei olekaan porvarillisen yhteistyön aatteellisesta tai poliittisesta sisällöstä. Norjan mallin mukaista aluepolitiikkaa ja yhteistyötä toteuttaisivat ilmeisen sujuvasti erityisesti niin sanotut vanhat jakopuolueet, joiden rajat eivät kulje puolueiden välillä, vaan niiden sisällä.
Norjan mallissa on kyse erilaisista tietylle alueelle kohdennetuista taksojen supistuksista, maksujen helpotuksista sekä verotuksellisista etuuksista. Näitä ovat samassa järjestyksessä muun muassa energian hinnan alennukset, opintolainojen takaisinmaksun jäädyttäminen sekä muuta maata alhaisempi tuloverotuksen taso.
Mainitut toimet ovat ja eivät ole toimineet Norjassa. Finnmarkeniin pysyvästi päättänyt jäädä väestönosa nauttii etuuksista, mutta väestön muuttoa Oslon seudulle nämäkään toimet eivät ole kyenneet pysäyttämään. Rutkasti hukkaan näyttää menevän sitä isännätöntä rahaa, jolla asia hoidetaan.
Norjalla on öljytuloineen varaa ylläpitää kuuluisaa malliaan laskusuhdanteessakin. Kenties Suomellakin olisi varaa saman tyyppiseen toimintaan, jos kyse olisi pelkästään yhdestä maakunnasta, mutta kun ei ole. Bruttoaluetuotteella mitaten vähäväkisimpiin kuuluvia alueita on Suomessa useita, joten osingoille olisi odotettavissa useampi maakunta poikineen ja tyttöineen.
Periaatteellisellakin tasolla malli on ongelmallinen ja peilaa kokoomuksen ja keskustan erilaista suhtautumista elämisen menoon.
Yksittäisillä alennuksilla ja helpotuksilla voidaan tietysti toteuttaa monta erillistä pientä asiaa, kuten keskusta esittää. Pienistä puroista kasvaa kuitenkin iso virta.
Kokoomus puolestaan lähtee siitä, että tuo iso virta on (tätä vaalikautta silmällä pitäen) 10-11 miljardin markan kevennykset palkansaajien tuloverotukseen.
Ja tässä se erinomaisen iso ero onkin: Kokoomus antaa yksilölle mahdollisuuden vaikuttaa siihen, kuinka ansionsa käyttää alentamalla palkkaverotusta, kun taas keskusta ohjaisi poliittisilla päätöksillä samat varat erilaisiin hyvää tarkoittaviin kohteisiin. Ja vielä sinne, missä keskustalla on valtapoliittisesti vahvemmat asemat.
Käsi sydämelle, keskusta: Mikä takaa sen, ettei väestö edelleen muuta paremman elämän toivossa, vaikka norjalaismallia ja se mukanaan tuomia markkoja viljelisimmekin?
Kokemus näet osoittaa, ettei maakunnista nytkään muuteta ruuhka-Suomeen suinkaan halvemman elintason, vaan päinvastoin haastavamman ja paremmin palkatun työn vuoksi. Eikä maakunnista suinkaan muuta työtön väestönosa, vaan työlliset, vihreämpää oksaa hakevat.
Olisiko nyt sitten kuitenkin niin, että keskustan tarve puhua porvariyhteistyöstä tähtää pohjimmiltaan johonkin aivan muuhun kuin aluepoliittiseen uudistamiseen ja alueiden hyvinvoinnin kasvattamiseen?
Emmehän - yhteistyön hengessä - jaksa uskoa siihen, että keskustassa oltaisiin laskutaidottomia. Vastaus taitaa olla rahanjakovallassa - tai pikemminkin sen puutteessa.
A. NENÄKÄS
Kirjoittaja on merkittävissä asemissa oleva alue- ja karjatalouspolitiikan asiantuntija, joka tulevaisuudessa havittelee keskustajohtoisen maakuntaliiton (minkä tahansa niistä) johtopaikkoja, eikä siksi halua nimeään julkisuuteen.
