Oman uskonnollisuutensa presidentti piti poissa julkisuudesta
Kekkosella oli yhteiskunnallinen missio kirkkoa varten
Vaikka Kekkos-tutkimus on viime vuosina vellonut hyvinkin vilkkaana, tutkimattomia alueita löytyy yhä. Yksi vähälle huomiolle jäänyt aihe on presidentti Urho Kekkosen suhde kirkkoon ja uskontoon yleensä.
Teologian ja valtiotieteen maisteri, toimittaja Pekka Niiranen
tarkastelee tuoreessa väitöskirjassaan Kekkosen ja Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon suhteita Kekkosen
presidenttikaudella eli vuosina 1956-81.
Kekkonen varttui Kainuussa varsin uskonnollisessa
ympäristössä. Hänen äitinsä toimi aktiivisesti Vapaakirkossa ja
isä kääntyi myöhemmällä iällä vanhoillislestadiolaiseksi.
- Juuri kotoa oli peräisin Kekkosen lämmin ja läheinen suhde
lestadiolaisuuteen. Suhde säilyi läpi elämän. Kekkonen halusi,
että myös piispojen joukossa olisi lestadiolaisten edustaja.
Tämähän toteutui sitten Oulun hiippakunnassa, Niiranen
kertoo.
Mitään varmaa tietoa ei ole siitä, osallistuiko Kekkonen
nuoruudessaan henkilökohtaisesti lestadiolaisten toimintaan.
Vaikka Kekkosen suhde uskontoon säilyi yksityiselämässä
vakaana ja muuttumattomana, hän varsinkin 70-luvulla otti
julkisuudessa etäisyyttä kirkollisiin asioihin.
- Kekkonen oli tarkkaan omaksunut luterilaisuudesta niin
sanotun kahden regimentin opin, eli että maallista ja
hengellistä valtaa ei pidä sekoittaa. Sen vuoksi hän
julkisuudessa näyttäytyikin hyvin ei-uskonnollisena henkilönä.
- Minun teesini on kuitenkin se, että uskonto oli hänelle edelleen
tärkeä ja läheinen, Niiranen painottaa.
Kekkonen luki hartauskirjaa
Kekkosen päiväkirjamerkinnät paljastavat, että hänellä oli
yllättävän paljon aikaa lukea uskonnollista kirjallisuutta.
- Lehdistä hän seurasi aktiivisesti ainakin Kotimaata ja Vartijaa.
Kekkonen luki myös tarkkaan piispojen kirjoittamat kirjat ja
paimenkirjeet.
Niiranen löysi Kekkosen kirja-arkistosta Tuomas Kempiläisen
alun perin jo keskiajalla kirjoittaman Kristuksen seuraamisesta
-hartauskirjan. Sitä Kekkonen on lukenut kynä kädessä.
Marginaalissa on paljon huomautuksia tyyliin "Hyvä on Herra".
- Kyllä se osoittaa tietynlaista mieltä. Tuo kirja oli Kekkoselle
yksityisen hartaudenharjoituksen väline.
Varsinaisesti Kekkonen ei ottanut kantaa opillisiin kysymyksiin.
Ainoana esimerkkinä Niiranen mainitsee päiväkirjamerkinnän,
jossa Kekkonen oudoksuu uskontunnustuksen kohtaa "sikisi
pyhästä hengestä."
- Kekkonen kirjoitti, että kyseinen kohta ei mahdu varmaan
kenenkään päähän.
Vallankäyttöä nimityksissä
Maaliskuussa voimaan tuleva uusi perustuslaki vaikuttaa myös
presidentin ja kirkon suhteisiin, sillä vastaisuudessa presidentti
ei enää nimitä piispoja. Kekkonen nimitti presidenttikaudellaan
kaikkiaan 22 piispaa.
Niirasen mukaan Kekkonen pyrki käyttämään kirkkoa oman
kansallisen eheytyspolitiikkansa välineenä. Piispojen
nimittäminen antoi tähän hyvän mahdollisuuden.
Juuri
piispanimityksissä tiivistyvät Kekkosen tavoitteet kirkon
suhteen, ja nimitysten taustojen tutkiminen onkin keskeisellä
sijalla Niirasen väitöskirjassa.
- Piispojen virkaanastujaisissa pitämissään puheissa Kekkonen
painotti, että kirkon on avauduttava muuhun yhteiskuntaan ja
mentävä ei-uskovien pariin. Nämä puheet Kekkonen kirjoitti
aina itse, Niiranen kertoo.
Erityisesti Kekkonen patisti kirkkoa parantamaan suhteitaan
vasemmistoon. Kirkon johtoon Kekkonen pyrki saamaan sellaisia
ihmisiä, jotka toteuttivat hänen yhteiskunnallista näkemystään.
Niirasen mukaan juuri tämän vuoksi Kekkonen kahdesti, vuosina
1956 ja 1974, syrjäytti piispanvaalin voittajan ja nimitti
piispaksi toiselle sijalle asetetun henkilön.
Kekkosta myös ärsytti kirkon kielteinen kanta naispappeuteen.
Vaikka Kekkonen ei asiasta juuri Suomessa puhunut, hän otti
siihen kantaa ruotsalaisen Femina-naistenlehden
haastattelussa vuonna 1979.
- Hän sanoi haastattelussa, että kestää kauan, ennen kuin
Suomeen saadaan naispappeus, koska täkäläiset kirkolliset piirit
ovat niin vanhoillisia.
Presidentti ripitti kirkonmiehiä
Kekkosen henkilökohtaiset suhteet kirkon johtomiehiin
vaihtelivat.
- Arkkipiispa Ilmari Salomies oli Kekkosen hyvä ystävä. Sen
sijaan Martti Simojoki halusi arkkipiispana pitää jonkinlaisen
kunnioittavan etäisyyden Kekkoseen. Kekkonen kuitenkin
arvosti Simojokea ehkä enemmän kuin ketään muuta
kirkonmiestä.
Kirkko antoi koko Kekkosen valtakauden ajan hiljaisen tukensa
maan viralliselle ulkopoliittiselle linjalle. Niiranen on kuitenkin
löytänyt 70-luvulta kolme tapausta, joissa Kekkonen on
ulkopoliittisista syistä "ripittänyt" kirkonmiehiä.
- Yksi liittyi Karjala-keskusteluun. Toinen tapaus oli erään
turkulaisen kirkkoherran saarna. Kolmas kerta oli, kun erään
sotilaspastorin puhe tulkittiin neuvostovastaiseksi, Niiranen
kertoo.
Kun Kekkonen kysyi silloiselta puolustusvoimain komentajalta
kenraali K.O. Leinoselta, pitivätkö sotilaspastorin puheet
paikkansa, käynnistettiin puolustusvoimissa varsinaiset
inkvisitiotutkimukset. Saatuaan tapauksesta paksut selvitykset
Kekkonen kirjoitti kansilehdelle "Typerä pappi, mutta minkä sille
voi. UK."
Niirasen kirkkososiologian alaan kuuluva väitöskirja
tarkastetaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa
lauantaina. Vastaväittäjänä on professori Seppo Hentilä ja
kustoksena professori Eila Helander.
STT-MH
25.2.2000
Politiikka -sivulle
|