Oli kesä, oli mopo:
Maalaisten rakas mopedi ei koskaan juurtunut Stadiin
Monen miehen rakkaimmat nuoruusmuistot yhdistyvät kaksitahtisen bensan tuoksuun. Mopoilla pärryyttely on murrosikäisille merkinnyt vauhdikasta tapaa laajentaa reviiriä kotipiiriä ulommas.Mopedit olivat leimallisesti maaseudun ja pienten taajamien asukkaiden suosiossa. Pojankloppien lisäksi ikämiehet ja emännät suosivat lyhyiden matkojen näppärää kulkupeliä.
Mopokulttuurin kulta-aika on kuitenkin jo kaukana takana. Enimmillään Suomessa oli mopedeja 1960-luvun lopulla, lähemmäs 350 000 kappaletta. Nykyisin mopojen määrä on kutistunut muutamaan kymmeneen tuhanteen.
Pääkaupungissa mopoja näkee nykyisin melkeinpä pelkästään Kotipizza-ketjun lähettien city-kulkupelinä.
- Helsinki ei koskaan ole ollutkaan mopedikaupunki, opastaa mopoasiantuntija Olli J. Ojanen, 53. Hänen mukaansa toimiva julkinen liikenne vähensi jo ammoin mopojen tarvetta isoissa kaupungeissa.
Ojanen ja toinen mopoalan guru Jussi Muotiala ovat koonneet katoavan kansanperinteen Veteraanimopedit-nimiseksi tietokirjaksi. Kiehtovan tietoaineksen lisäksi 128-sivuisen teoksen hilpeimmät hetket sukeutuvat kymmenistä vanhoista lehtimainoksista ja -kuvista. Kirjan on kustantanut Alfamer Oy.
Tunturi- ja Solifer-puolue
Mopokulttuuri lähti Suomessa kukoistukseen 1957, kun ajokorttipakko poistui. Nousujohdetta jatkui vuoteen 1970, minkä jälkeen autoilun lisääntyminen vähensi tasaisen varmasti mopoilua.
Vuonna 1960 markkinoille tulleesta Tunturista muotoutui kaikkien aikojen tarunhohtoisin suomalainen mopomerkki. Juuri vanhojen miesten mopoviehtymyksestä iskostui puhekieleenkin käsite pappatunturi. Klassikon valmistus alkoi hiipua 1980-luvulle tultaessa.
Turkulaisen Tunturin tärkein kilpailijamerkki oli herttoniemeläinen Solifer. Ojanen vitsailee, että Suomi olikin aikanaan jakautunut Tunturi-puolueeseen ja Solifer-puolueeseen.
Alaikäisen ensihuumaa
Kylänraitteja suvereenisti hallinneiden Tunturi- ja Solifer -koulukuntien jäljessä tulivat erikoisemmat merkit. Kouluiässä Ojasen rakkain menopeli oli länsisaksalainen Zündapp Combinette.
- Se oli epätoivoisen painava vehje, mutta silti sillä piti ajaa motocrossia Karkkilassa aikanaan, naurahtaa Ojanen.
Kuten yleensä on tapana, Ojanenkin vihkiytyi mopoiluun alta laillisen ajoikärajan, noin kymmenen ikäisenä.
- Vaarin piti pidellä mopoa pystyssä, koska olin niin pieni, ettei jalat osuneet maahan. Vaari sanoi, että nyt käännät kaasua, ja sitten lähdin ajamaan.
Nykyään Ojanen liikkuu itse mieluummin autolla, joskin vänkärin paikalla.
Lauluntekijöiden lempiaiheita
SMP:n edesmennyt kansanedustaja Eino Poutiainen lienee kuuluisimpia suomalaisia mopoilijahahmoja. Poutiainen kalasteli aikoinaan puolueelleen kannatusta kiertämällä pappatunturilla kansan parissa.
Kotimaisen populaarikulttuurin alueella mopo esiintyy yleensä vitsikkäissä yhteyksissä. Elokuvapuolella ainakin Timo Koivusalon komediasankari Pekko Aikamiespoika viihtyy mopon seljässä.
Televisioklassikkojen saralla Tankki täyteen -komediasarjan pappihahmo tapasi liikehtiä mopedilla. Lapinlahden Linnut -ryhmän sketsisarjassa lämpötakkinen Mikko Kivinen työnteli mopoa vauhtiin Hurjat-nimisessä poikasakissa.
Puberteettiheppujen vapauden valtakunta on inspiroinut erityisesti kotimaisen popmusiikin lauluntekijöitä.
Mopohuumorin ehdottomana lipunkantajana toimi Sleepy Sleepers -yhtye. Esimerkiksi vuonna 1979 Sliipparit julkaisivat albumin The Mopott Show, jolta lohkaistiin vinkeä pikkuhitti Kesämopo.
Ja nämäkin moporallit ovat osa Suomen pophistoriaa:
- Juice Leskinen: Napoleonin mopo
- Eppu Normaali: Mopolla tähtiin
- Freeman: Mopetilla maailmalle
- Klamydia: Mopolla suohon
- Liisa Akimof: Miten kauas mopolla pääsee.
STT-IA
26.5.2000
