Kansanedustajilla pulmallinen rooli kunnallispolitiikassa
Joskus tuntuu siltä, että tietyt asiat "keksitään" aina uudelleen ja uudelleen. Näihin asioihin kuuluvat kuluvan vuoden aikana esillä olleet teemat kunnan johtamisjärjestelmästä ja kuntalaisten suorasta vaikuttamisesta.Toivottavaa tietysti on, että julkinen keskustelu johtaisi myös muutoksiin, joita tarvitaan niin lainsäädännössä kuin hallintokulttuurissakin. Eduskunnan viime keväänä käsittelemä selonteko kuntalain vaikutuksista on toistaiseksi vailla seurauksia.
Tuoreimmalta idealta tässä paketissa vaikuttaa ajatus kunnanvaltuustojen "puhdistamisesta" kansanedustajista. Päiväkohtaisesti elävä media on nostanut sen esille uutena ajatuksena. Sitä se ei kuitenkaan ole, joskaan aiempi keskustelu ei ole maan tapaa muuttanut.
Suuri osa eduskunnan jäsenistä on perinteisesti ollut keskeisiä kunnallisia luottamushenkilöitä tai johtavia viranhaltijoita.
Tätä asiantilaa kansanedustajat perustelevat muun muassa kosketuksen säilyttämisellä paikallistason asioihin, tiedonkulun turvaamisella ja muilla vastaavankaltaisilla syillä. Näitä raadollisempi syy lienee varmistaa kotikentällä näkyminen seuraavia eduskuntavaaleja silmällä pitäen.
Kansanedustajien roolia kunnallispolitiikassa on hyvä tarkastella myös saatujen hyötyjen näkökulmasta. Tällöin asia joutuukin uuteen valoon. Kuntien ja valtion vastakkainasettelu on ollut pysyvä ilmiö erityisesti viimeisten vuosikymmenten ajan.
Kuntien taholla valitetaan valtion, käytännössä siis eduskunnan, rasittavan kuntia kohtuuttomasti uusilla tehtävillä ja ongelmallisilla velvoitteilla. Valtion taholla pulmat nähdään toisin päin.
Käytännön havainnoinnin perusteella on siis päädyttävissä johtopäätökseen, ettei kansanedustajien mukanaolo kunnallispolitiikassa ole edesauttanut valtion ja kuntien suhteen toimivuutta tai lainsäädännön ja kuntatodellisuuden saumattomuutta.
Ajankäyttökö tärkein ongelma?
Ajatusta kansanedustajan toimen ja kunnan luottamustoimen yhteensopimattomuudesta on perusteltu lähinnä käytännöllisin syin.
Ennen muuta katsotaan, ettei lainsäädäntötyön asianmukaisen hoidon lisäksi enää jää aikaa kotipaikkakunnan luottamustoimen kunnolliseen hoitamiseen.
Tällaista perustelua ei tietenkään voi torjua. Mutta sama ongelma on ulotettavissa kaikkiin kuntalaisiin, joilla on oma siviilityö, yrityksen hoito tai muu aikaa vievä sitoumus.
Ajankäyttöongelma on keskeinen kunnallisen itsehallinnon toimivuuden ongelma. Sitä ei kuitenkaan pidä yrittää ratkaista pelkästään siirtymällä päätoimisiin luottamushenkilöihin.
Kunnallisen itsehallinnon peruslähtökohta on edelleen se, että kenellä tahansa kunnan asukkaista on mahdollisuus ja jopa velvollisuus osallistua paikallisyhteisönsä yhteisten asioiden hoitoon.
Kansanedustajien poissulkemiselle kunnallispolitiikasta on kuitenkin löydettävissä periaatteellisempia esteitä kuin ajankäyttöongelma. Tällöin nousee esille suomalainen maan tapa eli kaksoisroolit. Pienessä maassa samat ihmiset usein toimivat eri tehtävissä yhtä aikaa.
Siihen on myös totuttu. Kansanedustajat ovat haluttuja keulakuvia monilla tahoilla, eivätkä he itse näytä asettavan rajaa tehtävän tasolle. He ovat mukana jopa etujärjestöissä, kuten Kuntaliitossa ja urheilujärjestöissä.
Kaksoisroolit eivät istu kansanvaltaan
Kansanvallan toteutuminen edellyttää vallanjakoa, minkä vuoksi kaksoisroolit voidaan nähdä pulmallisina. Selkeällä vallanjaolla ehkäistään etukäteen eturistiriitoja ja vallan väärinkäyttöä.
Konkreettisen esimerkin tarjosi vuoden 1995 kuntalaki, jolla ns. kahdella tuolilla istumista ehkäistiin vaalikelpoisuussäännöksiä tiukentamalla.
Jos luottamuselimessä toistuvasti käsitellään sellaisia asioita, joissa henkilö on esteellinen, ei häntä saa valita toimielimeen. Esimerkiksi rakennusliikkeen johtaja ei voi toimia kunnan teknisen lautakunnan jäsenenä.
Eduskunta korosti eri yhteyksissä vaalikelpoisuussäännösten tämänkaltaista tiukentamista. Miten tämä kaikki sitten liittyy kansanedustajiin ja kunnallispolitiikkaan? Eivätkö molemmat tehtävät liity yhteisten asioiden hoitoon?
Kansanedustajat ovat lainsäädäntöelimen jäseniä, ja tässä roolissa he antavat kuntia sitovia normeja.
Toisaalta ministeriöillä yhä on tietty johto- ja ohjausvalta kuntia kohtaan, tosin rajatusti. Ministeriön johdossa oleva ministeri puolestaan on eduskunnalle parlamentaarisessa vastuussa ja sitä kautta siis kansanedustajien suuntaan vastuullinen.
Kun kansanedustaja toimii samanaikaisesti kunnallisena luottamushenkilönä, on hän tässä roolissaan ainakin teoriassa ministeriön lakisääteisen valvontavallan alainen. Vastuu- ja alaisuussuhteet kietoutuvat näin sekavaksi vyyhdiksi, kun sama henkilö toimii eri rooleissa.
Vallanjaon näkökulmasta ei myöskään voi olla mahdollista, että kunnallinen viranhaltija tai luottamushenkilö, joka samalla on eduskunnan jäsen, vaikuttaa tässä roolissaan sen lainsäädännön sisältöön, jota hän joutuu itse kunnallisella tasolla panemaan täytäntöön.
Tästä näkökulmasta kaksoisroolikysymystä ei meillä Suomessa ole lähestytty.
Vallanjaon toteuttamisen selkeät periaatteet eivät nykyaikaisessa oikeusvaltiossa voi olla koskematta myös kansanedustajia, vaikka heille lainsäädäntöelimen edustajina on Suomessa osoitettu ylin valtiovalta. Asia vaatii välttämättä periaatteellisempaa tarkastelua.
AIMO RYYNÄNEN
27.10.2000
Kirjoittaja toimii kunnallisoikeuden professorina Tampereen yliopistossa.
