Väitöskirjatutkimus paljastaa:
Saksan operaatiosuunnitelma Sonderkommando Nord puhkesi vuonna 1946 Suomessa
Mikään muu maanpetosjuttu kuin vuoden 1946 suuri, ns. Fabritiuksen salaliitto ei ole aiheuttanut Suomen poliittiselle johdolle yhtä paljon päänvaivaa. Presidentti J.K. Paasikivikin uhrasi asialle päiväkirjoissaan ja muissa kirjoituksissaan monta synkkää riviä.Salaliitosta tuomittiin seuraavan vuoden tammikuussa kaikkiaan 11 suomalaista. Keskimääräinen tuomio oli kolme vuotta ja pisimmillään seitsemän vuotta kuritushuonetta.
Salaliittohanketta ryhdyttiin kutsumaan sitä suunnittelemassa olleen everstiluutnantti Johan Fabritiuksen mukaan. Hän ehti tosin kuolla kesken oikeudenkäynnin.
Koko asiassa oli kyse vastarintaliikkeen suunnitelmasta siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Se liittyi osana saksalaiseen suunnitelmaan, joka kulki nimellä operaatio Sonderkommando Nord.
Sen johdossa oli Saksassa Suomeen suuntautuvien salaisten operaatioiden terävin kärki: vakoilupäälliköt Aleksander Cellarius ja Alarich Bross. Myös maineikkaan saksalaisen majurin Otto Skorzenyn nimi tulee tässä yhteydessä esille.
Joensuun yliopiston historian laitoksen tutkija Juha Pohjonen on tehnyt väitöskirjatutkimuksen maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945-1972 tuomituista. Se on julkaistu myös kirjana nimellä Maanpetturin tie. Kustantajana on Otava.
Laukesi ilmiannosta
Fabritiuksen salaliitto alkoi purkautua, kun Valtiollinen poliisi eli Valpo sai tammikuussa 1945 vihiä ja pääsi selville Helsingin Pitäjänmäellä toimivasta salaisesta radioasemasta.
Sitä piti jo vuosia Suomessa asunut Tanskan kansalainen ja pitkän linjan natsi, insinööri Thoralf Kyrre. Salakoodit purki Saksan lähetystön entinen kanslisti Elli Poikonen.
Heitä kuulusteltiin, mutta molemmat ehtivät kadota. Kanslisti jäi myöhemmin kiinni, Kyrre ei. Hän pakeni Yhdysvaltoihin, josta Kyrre myöhemmin tervehti Valpoa pilkkakirjeellä.
Salaliittosuunnitelma laukesi ilmiannosta, kuten yleensäkin. Valpolle ilmiannettiin kesäkuussa 1945 Kyrren pakomatkaa järjestämässä ollut suomalainen insinööri Karl Sundholm.
Samalla saatiin vihje vakoilusta. Etsitty ehti karkuun, mutta jäi myöhemmin kiinni Korsnäsissä luvattomasta rajanylityksestä.
Tästä lähti liikkeelle todella suuren luokan maapetosjuttu, jossa mukana olleet paljastuivat kuulusteluissa. Yksi heistä oli Lohjan Kalkin johtaja, vuorineuvos Petter Forsström. Hän oli ollut mukana mm. Kyrren pakomatkaa rahoittamassa.
Sotasankari Lauri Törni hankittiin salaliittoon mukaan kavereineen entisinä SS-miehinä. Törnin joukolle oli suunniteltu tehtäväksi miehityksen tullen sabotaasitoiminta.
Törni pakeni vuonna 1945 saksalaisella sukellusveneellä Suomesta, mutta palasi myöhemmin, vangittiin ja tuomittiin muiden kanssa tammikuussa 1947.
Kolmenlaisia vakoilijoita
Suomessa tuomittiin vuosina 1945-1972 maanpetoksesta 125 henkilöä, joista yksi kahteen kertaa. Maanpetos on miesten rikos. Naisia oli vain kahdeksan. Tuomitut voidaan jakaa kolmeen ryhmään.
Vuosien 1945-1948 maanpetosten taustalla olivat yhtä juttua lukuun ottamatta Suomen ja Saksan aseveljeys. Tässä 25 tuomitun joukossa ovat myös ne henkilöt, jotka suunnittelivat vastarintaa Saksan puolesta ja Neuvostoliitto vastaan syksyn välirauhan jälkeen.
Heidän sivistys-, koulutus- ja varallisuustasonsa olivat aivan toista luokkaa kuin muilla ryhmillä.
Rajan pintavakoilijat
Toisen ryhmän muodostivat ns. pintavakoilijat, yhteensä 46. He toimivat rajan pinnassa. Kolmannen ryhmän muodostivat sisämaassa toimivat vakoilijat, joita oli kaikkiaan 53.
Pintavakoilun avulla Neuvostoliitto ikään kuin laajensi omaa rajavyöhykettään Suomen. Lähes kaikki tuomitut olivat pienviljelijöitä ja sekatyömiehiä. Osa vasemmistolaisia, osa ei.
Lähes jokainen tuomittu mainitsi kimmokkeekseen vakoiluun vodkan. Jos rahaa tuli, se meni yleensä kurkusta alas.
Korkea-arvoisin vakoilijaksi värvätty oli Parikkalan rajavartiokomppanian päällikkö, kapteeni Uule Petäjä. Komppanian päällikkönä hän oli paikallisen maanviljelijän paljastuksen mukaan ylittänyt luvatta rajan moneen kertaan. Vakoilu oli alkanut jo vuonna 1945.
Apureina oli ollut kaksi muuta rajalla palvellutta. Ilmianto tapahtui peräti yhdeksän vuotta tapahtuneen jälkeen. Tutkimukset johtivat kaikkien kolmen osalta pitkiin vankilatuomioihin joulukuussa 1954.
Rovasti vakoilijana
Sisämaassa tapahtuneille vakoilutapauksille ei löydy samoja motiiveja kuin pintavakoilulle. Tuomittu 53 ihmisen joukko on varsin sekava niin motiiveiltaan kuin työantajiensa suhteen.
Joukossa oli ainakin yksi kaksoisagentti, kymmenen lännen laskuun työskennellyttä ja yksi, joka antoi tietoja itään ja länteen.
Suurin osa vakoilijoista oli keskivertoihmisiä. Joukossa oli yksi pappi ortodoksisesta kirkosta, aluksi Lieksassa, sittemmin Haminassa ja Turussa toiminut kirkkoherra Vladimir Tsvestkov, joka toimitti tietoja seurakuntalaisista Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystölle.
Tsvestkov ehti vuodesta 1958 lähtien yhdeksän vuoden vuoden ajan toimittaa neuvostoliittolaisten kaipaamia tietoja. Neuvostoliitto sai käyttöönsä suuren ja luotettavan väestörekisterin ja kaikki käytössä olevat lomakkeet.
Sen jälkeen Suomessa ja missä päin maailmaa tahansa saattoi liikkua neuvostoliittolainen vakoilija täysin oikeilla suomalaisilla henkilöllisyystodistuksilla varustettuna.
Liikkuva kirkkoherra kertoi KRP:n kuulusteluissa olleensa vuosina 1958-1959 pahoissa rahavaikeuksissa, jolloin pienetkin summat auttoivat. Ja niitä ne olivatkin.
Tuomio yhteensä 2 700 markan palkkioista oli hovioikeudessa kesäkuussa 1972 seitsemän kuukautta ja kymmenen päivää kuritushuonetta.
STT-MH
27.10.2000
