Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

27.10.2000

Kunnallisvaalien jälkimaininkeja

Kunnallisvaalien tuloksesta on vaalien jälkeisen viikon aikana annettu monenlaisia ja osin ristiriitaisiakin lausuntoja. Monissa niistä on löydetty yhteisiä ja uskottaviakin syitä sille miksi äänestysinnokkuus kunnallisvaali vaalilta on koko sotien jälkeisen ajan alentunut ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

On viitattu neljien lyhyehkön ajalla pidettyjen vaalien aiheuttamaan vaaliväsymykseen, poliittisten jännitteiden ja sitä myötä äänestäjille näyttäytyvien vaihtoehtojen vähäisyyteen, epäuskoon oman äänen todelliseen vaikuttavuuteen, varsinaisen äänestyspäivän huonoon säähän ja jopa Formula-ajoihin.

Äänestysprosentin jonkinlainen lasku oli kuitenkin jo nähtävissä siitä, että puolueet ja muut ryhmittymät saivat liikkeelle entistä vähemmän ehdokkaita.

Kun tutkimusten mukaan sopivan ehdokkaan puute on yleisempiä äänestämättä jättämisen syyksi ilmaistu seikka, niin jokin merkitys ehdokasmäärien alenemisellakin lienee ollut. Etenkin vasta paikkakunnalle muuttaneen ja sen paikallispolitiikkaa tuntemattoman on vaikea tehdä ehdokasvalintaa tuntemattomasta ehdokasjoukosta.

Nyt puolueissa joudutaan vakavasti miettimään, millä äänestysaktiviteetin pysyminen meikäläisittäin korkealla voidaan turvata.

Vaalimainonnan todellista merkitystä on mahdoton tietää, mutta neljien peräkkäisten vaalien pahasti taloudellisesti rasittamat puolueet panostivat näihin vaaleihin harvinaisen vähän taloudellisia resursseja. Myös ehdokasmainonta vaikutti olevan aikaisempaa vähäisempää.

Äänestysprosentin kannalta pelottavammat uhkakuvat liittyvät niihin arvauksiin, että suomalaisessakin politiikassa yhä useammat äänioikeutetut ovat siirtyneet tai siirtymässä seuraamaan politiikkaa katsomon puolelta. Penkkiurheilija-asenteen yksi vahva syy olisi tuolloin se, ettei omalla toiminnalla kuitenkaan uskota olevan vaikutusta vaalin lopputulokseen.

Äärimmäisen tiukalle mennessä presidentinvaalissa kansalaiset kokivat voivansa olla ratkaisevassa asemassa, ja äänestysprosentti kohosi poikkeuksellisen korkeaksi.

Lopullisten poliittisten johtopäätösten tekeminen kunnallisvaalien tuloksesta on edelleenkin kovin varhaista. Toistaiseksi puuttuu vielä paljon vaalien jälkiseurantaan liittyvää tutkimusta siitä, miksi äänestystulos on sellainen kuin on. Joitakin suuntaviivoja voidaan kuitenkin haarukoida.

Sekä suhteellisesti mitaten että äänimääräkasvuun perustuen kunnallisvaalien suurin voittaja ovat vihreät. Maltillisesti hoidettu osallistuminen hallitusvastuuseen on antanut vihreille uutta uskottavuutta muunakin kuin yhden asian poliittisena liikkeenä.

Parantuneen ehdokasasettelun myötä yhä useampi äänestäjä on löytänyt itselleen sopivan ehdokkaan vihreiden listoilta. Tarhakettujen hennaajia ja muita kiilusilmäisiä yhden asian ihmisiä esiintyy vihreillä listoilla yhä vähemmän.

Vihreistä on hyvää vauhtia tulossa hyvässä mielessä "vanha puolue" ilman vanhoihin puolueisiin liittyviä kielteisiä entiteettejä.

Prosentuaalisesti vaalien suurin voittaja oli keskusta. Se ei kuitenkaan edelleenkään kyennyt näyttävästi tunkeutumaan isoihin kaupunkeihin ja etelän asutuskeskuksiin, vaan kannatus kasvoi siellä missä se jo ennestään oli korkea.

Keskusta hyötyi presidentinvaaleista, joissa monien porvariäänestäjien kynnys äänestää puoluetta laski heidän valitessaan Esko Ahon Tarja Halosen sijasta.

Luonnollisesti keskusta hyötyi myös valtakunnan poliittisesta oppositioasemastaan, kuten oppositiopuolueet lähes aina tekevät. Keskusta kykeni esiintymään vallanpitäjien vaihtoehtona, vaikkei se kunnallisvaaleissa maan valtaosissa sellainen ollutkaan.

Onhan maassamme yli 150 kuntaa, joiden valtuustoissa keskustalla on yksinkertainen enemmistö ja se halutessaan (ja tavallisesti) päättää kaikki asiat muita edes kuulematta.

Keskustan menestykselle ei ainakaan haittaa tehnyt se, että presidentinvaalitappiosta puheenjohtaja Aho valitsi maanpakolaisuuden ja puolueen kampanjaa johti tuore ja kohtuullisesti pärjännyt sijaisjohtaja Anneli Jäätteenmäki.

Kokoomus menetti kannatuksestaan prosentuaalisesti hyvin vähän, eikä puolueella sen vuoksi ole aihetta ripotella tuhkaa päälleen. Puolue menetti alhaisen äänestysprosentin johdosta kuitenkin huomattavan määrän ääniä, mikä osoittaa että kokoomuslaisten äänestysprosentti on ollut suhteellisen vaatimaton.

Sosialidemokraatit menettivät tuntuvasti ja heitä riepoo etenkin se, että keskusta kasvoi SDP:tä suuremmaksi puolueeksi. Epäilemättä tämä lisää SDP:n eduskuntaryhmässä paineita politiikan suunnan hienosäätöihin, vaikka niillä ei voitane tilannetta korjata.

Paineista huolimatta Paavo Lipponen vie puolueensa eduskuntavaaleihin ja tekee johtopäätöksensä vasta niiden jälkeen.

Vasemmistoliiton tappio on siedettävän rajoissa, eikä puheenjohtaja Suvi-Anne Siimekseen kohdistune suuria vaihtamishaluja. Kommunistien perillisille yksinkertaisesti on maassamme vain rajallinen kasvualusta ja kannatus, eikä se yhdellä Siimeksellä tai hänen vaihtamisellaan muuksi muutu.

Hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat kommentoineet tulosta hallituspolitiikan jatkon kannalta kuin yhdestä suusta. Kysymyksessä olivat paikallisvaalit, joilla ei ole vaikutusta eduskunnan voimasuhteisiin, hallituksen voimasuhteisiin, eikä sovittuun hallitusohjelmaan. Hallitus jatkaa niin kuin ennenkin ja asettaa luottamuksensa kansan mitattavaksi eduskuntavaaleissa kahden ja puolen vuoden kuluttua.

Vaikka kunnallisvaalit eivät antaneetkaan mitään myrskyvaroitusta valtakunnanpolitiikkaan, niin ajattelemisen aihetta ne varmasti antoivat sekä puoluejohtajille että niille jotka valmistelevat puolueiden strategisia valintoja lähimpien vuosien kuluessa.

TIMO KERVINEN

Tulopolitiikan kierrokset kiihtyvät

Tulopoliittista sopimusta runnaavat ovat päässeet vaiheeseen, jossa on aika lyödä pöytään palkankorotusvaatimukset ja vastata niihin. Tähän mennessä SAK, Akava ja STTK ovat esittäneet omat odotettua korkeammat vaatimuksensa ja perinteiseen tapaan työnantajapiirit ovat ne ylimitoitettuina tuoreeltaan torjuneet.

Taustalla on tuore tulopoliittisen selvitystoimikunnan (tuposeto) selvitys, jonka perusteella palkankorotusvaraa olisi hyvän kokonaistuloksen kannalta runsaat kaksi prosenttiyksikköä. SAK ja STTK puolestaan ovat lyöneet pöytään vaatimukset, jotka laskutavasta riippuen kipuavat noin neljään prosenttiyksikköön.

Palkkahaitari on siis neuvottelujen tässä vaiheessa tavanomaisen laaja, eikä sopimista tietenkään helpota se, että vaatimuksiin sisältyy myös alakohtaisia erityiskorotuksia ryhmille jos toisille.

Vaikka SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen (sd.) vakuuttaakin, että tinkimisvaraa on tällä kertaa poikkeuksellisen vähän, ei kirvestä kannata vielä heittää kaivoon.

Neuvotteluthan ovat vasta alkusuoralla, vaikka aikataulu onkin kireä.

Uusia kierroksia tulopolitiikan myllyyn lisäsi pääministeri Paavo Lipponen (sd.), joka vetosi järjestöihin, että ratkaisusta tehtäisiinkin kaksivuotisen sijasta kolmivuotinen.

Esitys lisäsi epävarmuutta neuvottelupöytiin, sillä ymmärrettävistä syistä laskennallinen varautuminen kolmannen vuoden kehitykseen on kahta ensimmäistä huomattavasti vaikeampaa niin työntekijä- kuin antajapuolellakin.

Tällä kertaa valtio lupasi veronkevennykset jo etukäteen ja oikeastaan riippumatta siitä, toteutuuko tupo vai ei. Nyt esitetyt vaatimukset antavat ymmärtää, että etukäteen luvatuilla kevennyksillä ei ainakaan sanottavasti ole merkitystä siihen, mille tasolle vaatimukset lopulta asettuvat.

Veronkevennykset eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet päätettävänä neuvottelupöydässä, mikä on kansanvallan kannalta hyvä asia.

Suotavaa olisi, että alkuvaikeuksista huolimatta maahan saataisiin aikaan siedettävä tulopoliittinen kokonaisratkaisu. Niistä on aiemman talouspoliittisen historiamme osalta pääasiassa hyviä kokemuksia.

TIMO KERVINEN