Armoton kuvaus Tshernobylistä

Tshernobylin ydinvoimalassa 26.4.1986 tapahtunut räjähdys ja tulipalo oli valtava ympäristökatastrofi. Ydinvoimalaonnettomuus järkytti koko maailmaa, vaikka useimmille jäikin epäselväksi, minkälaisia vaikutuksia sillä itse asiassa oli.

Svetlana Aleksijevitshin kirja poistaa omalta osaltaan tätä epäselvyyttä. Hän ei ole koonnut turmasta kärsineiden kertomuksia vain kuvatakseen, mitä Tshernobylissä tapahtui - hän vie lukijan Tshernobylin maailmaan.

Aleksijevitsh kokosi kirjaansa Tshernobylistä kymmenen vuotta. Hän toteaa, ettei Tshernobyliä ole unohdettu; sitä ei vain ole ymmärretty.

Kirjan sivuilla puhuvat monenlaiset ihmiset - pelastustöihin osallistuneita miehiään kaipaavat lesket, koko ikänsä sairastaneet lapset, kodeistaan reväistyt vanhukset, autioituneisiin kyliin jääneet ihmiset, mutta myös journalistit ja tiedemiehet.

Sammutus- ja puhdistustöihin komennetut sotilaat kertovat, etteivät he empineet lähteä Tshernobyliin: heidät oli kasvatettu tottelemaan ja olemaan sankareita.

Pripjatin kaupungin asukkaat ihailivat voimalapalon ihmeellistä loimua parvekkeiltaan. Säteilyn saastuttamaa kissaa ei haluttu jättää yksin kotikonnuille, vaan se tungettiin salaa matkalaukkuun.

Kun Valko-Venäjän ydinenergiainstituutin johtaja yritti ryhtyä toimiin ihmisten suojelemiseksi säteilyltä, häntä syytettiin paniikin lietsomisesta.

Aviomiehenne on ydinreaktori

Kirjailija muistutti julkistamistilaisuudessa, että Tshernobylin jälkeisessä maailmassa käsitteet "lähellä" tai "kaukana" ovat menettäneet merkityksensä.

- Jolleivat palomiehet olisi sammuttaneet reaktoripaloa, olisi ongelma koskenut koko maailmaa. Radioaktiivisuushan levisi Ruotsiin ja Kiinaan asti. Teilläkin olisi juotu rauhassa kahvia, kun (radioaktiivinen) pilvi olisi levinnyt ylle, Aleksijevitsh sanoi. Pripjatin palokunta lähti sammuttamaan reaktoripaloa tavallisissa tamineissa.

- Eihän hän ole ihminen vaan (ydinreaktori), sairaalan väki varoitti säteilysairaan palomiehen vaimoa, joka hoiti aviomiestään loppuun asti vaarasta välittämättä. Hautausmaalla miehen arkun päälle laskettiin säteilysuojaksi betonilevy.

Tuhannet sotilaat komennettiin peittämään vaarallista reaktoria varusteinaan sideharsosta tehdyt hengityssuojaimet ja kumitakit. Sotilaat jatkoivat työtään säteilevän reaktorin katolla sittenkin, kun länsivalmisteiset robotit ja nosturit "kuolivat" säteilyn halvaannuttamina.

- Kaveri kuoli turvonneena kuin tynnyri. Naapuri... nosturinkuljettaja muuttui hiilenmustaksi ja kuivui lapsen kokoiseksi, raivaaja, 26-vuotias invalidi muisteli kirjailijalle toveriensa loppua.

Moni ei ymmärtänyt, miksi näkymätöntä säteilyä pitäisi pelätä tai miten siltä pitäisi suojautua: muoviin kiedottu lehmä laidunsi radioaktiivisella pellolla vieressään eukko, joka hänkin oli muovin sisällä, ympäristönsuojelutarkastaja kertoo kirjassa.

Sitten tuli lähtömääräys. Evakon luultiin kestävän muutaman päivän, ja kissa jäi ikkunalaudalle odottamaan. Evakkobussien perässä tulivat raivaajat, jotka hautasivat maahan radioaktiivisia kyliä, puita ja tapettuja eläimiä. Saastunutta maata kuorittiin rullalle ja haudattiin maahan.

Kun onnettomuuden merkitys on vähitellen valjennut ihmisille, osa heistä on Aleksijevitshin mukaan halunnut vaieta siitä, osa on hukuttanut surunsa votkaan ja osa on ryhtynyt miettimään, miten varjella itseään ja lapsiaan.

- Meidän on opittava elämään tämän kanssa, ei meitä Suomeenkaan oteta, Aleksijevitsh sanoi. Hän toivoo kuitenkin, että kansainvälinen yhteisö auttaisi valkovenäläisiä.

Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukashenkon itsevaltaiset otteet ovat vieroittaneet avustusjärjestöjä: hallitus kontrolloi humanitaarista apua ja kantaa siitä korkeita veroja ja tulleja. Valvonnasta huolimatta avustustarvikkeita päätyy alkuperäisten vastaanottajien sijasta myyntiin.

- Auttamalla meitä autatte itseänne. Valko-Venäjästä on tullut jättimäinen laboratorio, joka kertoo tulevaisuudesta, Aleksijevitsh muistuttaa ja viittaa siihen, että ydinturma voi toistua.

Karun todellisuuden kuvaaja

Svetlana Aleksijevitsh syntyi 1948 Ukrainassa, mutta on asunut miltei koko elämänsä Minskissä Valko-Venäjällä, missä hän on ollut piikki itsevaltaisen presidentti Lukashenkon hallituksen lihassa.

Hän opiskeli journalistiikkaa Minskin yliopistossa ja on työskennellyt eri lehdissä. Hän on aiheuttanut kohua Venäjällä myös romaaneillaan. Kirjailijana hän kokeili erilaisia tyylilajeja ja päätyi lopulta ns. yhteisöromaaniin, kuvaamaan poliittisten järjestelmien sijasta ihmistä järjestelmän puristuksessa.

Vuonna 1983 Aleksijevitsh sai valmiiksi kirjansa Sodalla ei ole naisen kasvoja (suomennettu 1988, SN-kirjat), jossa rintamalla olleet naiset kertoivat sodasta asioita, joista miehet eivät ole puhuneet ja joita kukaan ei ole tiennyt.

Sen valmistuttua kirjailijaa syytettiin pasifismista, naturalismista ja neuvostonaisen sankarikuvan romuttamisesta; kirja julkaistiin vasta Mihail Gorbatshovin tultua valtaan 1985. Kirjaa on painettu yli 2 miljoonaa kappaletta, sen dramatisointia on esitetty kymmenissä teattereissa ja siitä on tehty elokuvasarja, joka sai Neuvostoliiton valtionpalkinnon.

Vuonna 1989 ilmestyi teos Zinkovyje maltshiki (Sinkkipojat), joka kertoi Afganistanissa taistelleista neuvostosotilaista, kaatuneista ja hengissä selvinneistä. Se johti jopa poliittiseen oikeudenkäyntiin Aleksijevitshia vastaan.

Seuraava teos Zatsharovannyje smertju (Kuoleman lumoamat, 1993) sisälsi niiden tarinoita, jotka menettivät elämänhalunsa sosialismin romahdettua.

Tällä hetkellä Aleksijevitsh kokoaa kirjaa rakkaudesta. Kirja Tshernobylistä on ilmestynyt 19 maassa ja se on saanut mm. Ruotsin PEN-klubin palkinnon, valittu Saksassa vuoden 1998 parhaaksi poliittiseksi teokseksi ja saanut vuonna 1999 Ranskassa Maailman todistaja -tunnustuksen.

IA
28.4.2000

Ajassa -sivulle