Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

29.9.2000

Vallan kuurupiiloa

Euroopassa on vietetty kansanäänestysten viikkoa. Ranskalaiset äänestivät viikonvaihteessa presidentin toimikauden pituudesta ja sveitsiläiset maahan otettavien ulkomaalaisten kiintiöistä. Torstaina tanskalaiset puolestaan kävivät uurnilla kertomassa mielipiteensä maan liittymisestä Euroopan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.

Ranskan presidentti Jacques Chirac teki itse aloitteen kansanäänestyksestä, jossa kysyttiin kansalaisten mielipidettä siihen, pitääkö presidentin toimikauden pituus nykyisellään seitsemässä vuodessa vai lyhentääkö se viiteen vuoteen.

Kyseessä oli suurin muutos Ranskan perustuslakiin 40 vuoteen. Vain reilu 30 prosenttia ranskalaisista vaivautui sittenkään uurnille. Äänioikeuttaan käyttäneistä puolestaan 73 prosenttia halusi presidentin toimikauden lyhyemmäksi.

Surkeasta äänestysaktiivisuudesta huolimatta tulos sitoo Chiracia, koska osallistumisen vähimmäisrajaa tuloksen hyväksymiseksi Ranskassa ei ole. Niinpä presidentti häärii Gallian kukkona jatkossa lyhyempiä kausia.

Jos Chirac vilpittömästi oli sitä mieltä, että presidentin toimikausi pitää lyhentää viisivuotiseksi, hän olisi voinut toimia lainsäädännöllisten toimenpiteiden käynnistäjänä ilman kansanäänestystäkin. Jos hän taas halusi säilyttää presidentillä seitsenvuotisen virkakauden, hänellä olisi ollut siihen vankka perustuslaki takanaan.

Sveitsissä äänestettiin liikemies Peter Müllerin tekemästä aloitteesta, jonka mukaan ulkomaalaisten osuus olisi pitänyt rajoittaa 18 prosenttiin väestöstä. Sveitsiläisistä äänioikeutetuista 44 käytti äänioikeuttaan ja heistä kaksi kolmasosaa asettui vastustamaan ulkomaalaiskiintiöitä.

Sveitsiläiset ansaitsevat kiitoksen suvaitsevaisuudestaan. Äänestysvilkkaus sen sijaan oli surkea sielläkin.

Sveitsin hallitus vastusti ulkomaalaiskiintiöiden luomista maahan. Vastustuksen se ilmaisi selvästi myös kansanäänestystä edeltäneessä kampanjassa. Kun mielipide oli selvä, miksi tarvittiin kansanäänestys vahvistamaan hallituksen mielipide?

Tanskan EMU-äänestyksenkin voi - tuloksesta riippumatta - vallankäytön periaatteelliselta kannalta katsottuna samaistaa poliitikkojen kuurupiiloksi vallan ja kansalaisten kanssa.

Suomessa kansanäänestystä on käytetty säästeliäästi, onneksi. Viimeksi suomalaiset kävivät tässä tarkoituksessa uurnilla vuoden 1994 syksyllä, jolloin mielipidettä kysyttiin maamme EU-jäsenyydestä tunnetuin tuloksin.

Ilman väritettyjä lasejakin Suomen käytäntöä kansanäänestysten niukassa järjestämisessä on helppo puolustaa.

Kansan ja kansakunnan kannalta olennainen kysymys oli, liittyykö Suomi EU:n jäseneksi. Sitä oli perusteltua kysyä kansanäänestyksessä. Kaikki muu tästä päätöksestä johtuva puolestaan on perusteltua jättää edustuksellisen demokratian päätettäväksi. Sitä varten suomalaiset neljän vuoden välein käyvät uurnilla: pitääkseen tai pullauttaakseen edustajansa.

Kansan syvien rivien ääntä kannattaa kuunnella herkällä korvalla. Niin valtiomieskastiin lukeutuvat poliittiset johtajat tekevätkin.

Poliittinen johtaminen ei kuitenkaan voi olla silkkaa kansalaisten mielistelyä, siihen mekin olemme saaneet kouliintua viime vuosikymmenellä. Eurooppalaisten esimerkkien mukainen kansanäänestysten käyttö on lähellä tätä mielistelyä. Se on myös vallanpitäjien oman vallankäytön velvollisuuden hyljeksintää.

Keskisen Euroopan kansanäänestyksissä taisi käydä vanhanaikaisesti sikälikin, että moni äänesti aivan muusta kuin siitä, mistä mielipidettä kysyttiin. Ei ole vaikea kuvitella, etteivätkö esimerkiksi suureen ääneen melskanneet ranskalaiset äänestäneet presidentin toimikauden pituuden ohella muun muassa polttonesteiden verotuksestakin - ja laiskasti sittenkin.

ILPO KIURU

Näyttö

Suomen Pankin johtokunnan jäsenten valintanäytelmälle pantiin ainakin väliaikainen piste tasavallan presidentti Tarja Halosen nimitettyä johtokuntaan vain yhden jäsenen ehdotetun kahden sijasta sekä pyydettyä eduskunnan pankkivaltuustoa vielä miettimään johtokunnan jäsenten lukumäärää.

Julkinen huomio on toistaiseksi kohdistunut ensisijaisesti näytelmän "sankareihin" tai "konniin". Vallankäytön kannaltakin prosessia kuitenkin kannattaa jatkossa tarkastella.

Presidentti käytti perustuslain hänelle suomia valtaoikeuksia. Muodollisesti siihen ei ole vastaan sanomista.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että presidentti sivuutti sekä eduskunnan pankkivaltuuston että valtioneuvoston mielipiteen, jotka lopulta olivat yksi yhteen samat. Joku voi tietysti halutessaan moittia prosessia, jonka kautta edustuksellinen demokratia mielipiteeseen päätyi, mutta ei sitä, että mielipide oli eduskunnan ja valtioneuvoston tapauksissa sama.

Vaikuttaa siltä kuin presidentin päätös olisi yleisesti hyväksytty siksi, että valintaprosessi oli sellainen kuin oli. Entäpä, jos eduskunnan pankkivaltuusto ja valtioneuvosto olisivat päätyneet samaan ilman koettua julkisuusnäytelmää?

Apropos näytelmä: politiikka siinä yritti palata politiikkaan virkamiesmäiseksi hallinnoinniksi moititussa järjestelmässä. Onko se moitittavaa?

ILPO KIURU