Muut lehdet maanantaina 14.2.2000

Ilkka pohtii kuntien taloudellista asemaa

Kuntatalous on pysynyt vakaana, suuria muutoksia ei ole tapahtunut edellisvuoteen verrattuna, ja vuosikatteet ovat ennallaan tai jopa parantuneet. Tuo kokonaiskuva kuntataloudesta ei kerro totuutta, vaan päinvastoin tilanne on heikentynyt hyvin monissa kunnissa.

Vakaudesta ei voida puhua ainakaan niissä 187:ssä kunnassa, joissa vuosikate heikkeni viime vuonna. Negatiivisen vuosikatteen kuntia koko maassa oli viime vuonna 85 eli 14 edellisvuotista enemmän. Myös Etelä-Pohjanmaalla näitten määrä on lisääntynyt. Nyt niitä oli viisi, vuotta aikaisemmin neljä.

Vuosikate on mittari, joka miinusmerkkisenä osoittaa, ettei kunta ole pystynyt rahoittamaan kaikkia menojaan tuloillaan. Kokonaisuutena vuosikatteet ovat tasapainossa.

Negatiivinen vuosikate voi olla myös tietoinen valinta, jos kunnassa on päätetty panostaa voimakkaasti kehittämishankkeisiin ja ottaa siksi uutta lainaa. Valitettavan usein heikko vuosikate on yksinkertaisesti osoitus rahapulasta. Toisaalta hyvä vuosikate voi kätkeä taakseen tarpeellisia asioita, joita ei ole voitu toteuttaa rahan niukkuuden takia.

Yhteisöveron muutoksistakaan ei ole paljon iloa ainakaan meidän maakunnassamme. Uusien jako-osuuslaskelmien mukaan useimmat alueen kunnat menettävät. Uusia jako-osuuksia sovellettaessa Kuortane häviää vanhaan laskutapaan verrattuna 810 markkaa asukasta kohti eli yhteensä 3,7 miljoonaa markkaa. Seinäjoki kärsii maakunnan kunnista eniten, lähes 7,5 miljoonaa markkaa.

Kuntataloudesta kertovien keskiarvojen perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä puhumattakaan ratkaisuja, Yleistettäessä tosiasiat jäävät piiloon, eikä silloin puututa todellisiin ongelmiin. Valtakunnan päättäjätkin saattavat erehtyä niistä luulemaan, että kaikki on hyvin.

Suurimmat vaikeudet ovat pienissä, alle 6000 asukkaan kunnissa. Tuskin tämä tieto on kenellekään yllätys, koska muuttoliike on koetellut niitä eniten ja muuttajat ovat vieneet mennessään verotuloja. Valtiovarainministeri Sauli Niinistö on luvannut, että kunnat menestyvät valtion ensi vuoden budjetissa paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan.

Aihetta on myös odottaa, että Niinistö pyrkii ensi vuoden budjetin avulla tasapainottamaan kuntien ja alueiden välisiä eroja. Hän pitää mahdollisena jopa pohtia, voidaanko alueiden kehitystä kiihdyttää sijoittamalla uudelleen sellaisia korkeakoulutoimintoja, joihin resurssit on jo varattu. Niinistö on näköjään valmis ajattelemaan asioita uudelleen.

Valtiovarainministerin puheet rohkaisevat Etelä-Pohjanmaalla jatkamaan toimia korkeakouluopetuksen kehittämiseksi. Juuri siinähän on tämän maakunnan suurimmat tarpeet.

Ilta-Sanomat kysyy kenen on budjettivalta

Oppositio ja myös jotkut hallituspuolueiden kansanedustajat ovat kommentoineet happamesti hallituksen päätöstä sitoa eduskunta hallituksen budjettiraamiin tiedonannolla jo keväällä. Arvostelijat katsovat hallituksen vievän menettelyllä budjettivallan eduskunnalta, kun taas hallitus tulkinnee menettelyn kädenojennukseksi eduskunnalle, joka pääsee hyvissä ajoin keskustelemaan budjettilinjauksista.

Uudistuksen taustana ovat viime loppuvuoden kokemukset. Pääministeri Paavo Lipponen (sd) ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö (kok) seurasivat voimattomina sivusta, miten eduskunta lisäsi valtion tämän vuoden menoja noin 400 miljoonalla markalla.

Uudessa menettelyssä aisan yli potkiminen vaikeutuu, kun eduskunta on hyväksynyt jo keväällä budjetin loppusumman. Jos hallituspuolueiden eduskuntaryhmät syksyllä lisäävät menoja johonkin kohteeseen, ne joutuvat hakemaan vastaavat vähennykset jostain muualta.

Oikeuskansleri Paavo Nikula muistutti Taloussanomissa (12.2.), että eduskunta saa käsiinsä järeän aseen, sillä tiedonantoa seuraavan keskustelun päätteeksi äänestetään aina hallituksen luottamuksesta. Jos hallituksen budjettiraami on eduskunnan mielestä liian ahdas, se voi kaataa hallituksen, ja tilalle kootaan uusi hallitus kokeilemaan onneaan.

Teoriassa asia menee näin, mutta vahvan ja elinkelpoisen enemmistöhallituksen hallitessa käytäntö on tietenkin toinen. Hallitus vie eduskuntaan ota tai jätä -paperin, jonka eduskunta ottaa. Raadollinen käytännön totuus on, että hallituksen kansanedustajien päätehtävä on tukea hallitusta.

Eduskunta on viime vuosina kantanut hyvin vastuunsa valtiontaloudesta, eivätkä kuluvan vuoden budjettiin vastoin valtiovarainministerin tahtoa tehdyt, muun muassa lastenpsykiatrian tarpeisiin osoitetut lisäykset muuta kuvaa vastuullisesta taloudenpidosta.

Paineet löysemmän rahankäytön suuntaan kuitenkin kasvanevat lähitulevaisuudessa, kun eduskunta näkee, miten suuria summia siltä pyydetään valtionvelan lyhentämiseen. Niistä rahoista riittäisi monen rivikansanedustajan mielestä jotain myös mukaviin tarkoituksiin. Tämä näköala lienee joulukuisen riidan lisäksi toinen syy, jonka vuoksi hallitus haluaa eduskunnalta luottamuslauseen budjettilinjalleen jo keväällä.

Eduskunnan tapa vartioida mustasukkaisesti budjettivaltaansa saisi enemmän ymmärtäjiä, jos tämä valta ei olisi aina toiminut menoja lisäävään suuntaan. Eduskunta ei koskaan ole karsinut menoja, vaikka moni hallitus on ilmiselvästi tuhlannut. Muutoksen jälkeenkin eduskunnalla on budjettivalta, mutta sen sooloilevan käyttämisen hintana on hallituskriisin uhka.

Kainuun Sanomat pelkää EU:n päätöksentekojärjestelmän uudistusta

Suomen on pidettävä hallitusten välisessä konferenssissa kiinni siitä, että pienten maiden ääntä kuullaan Euroopan unionissa myös laajentumisen jälkeen.

Euroopan unionin nykyiset päätöksentekotavat on alun perin laadittu kuuden jäsenmaan yhteisöä varten. Järjestelmä on kangerrellut jo viidentoista jäsenmaan unionissa, ja on selvää, että jos mukana on lähes kolmekymmentä valtiota, päätöksiä ei nykysäännöksin saada aikaan.

Päätöstapoja rukataan tällä viikolla alkavassa hallitusten välisessä konferenssissa. Sen on määrä saada työnsä valmiiksi tämän vuoden aikana. Kuten olettaa sopii, jäsenmaat eivät ole ollenkaan yksimielisiä siitä, miten uudistus tehdään.

Isot jäsenvaltiot ovat jo kauan halunneet, että niiden valta kasvaa. Unionin tärkeimmässä päätöksentekoelimessä, ministerineuvostossa pienillä jäsenmailla on nyt suhteellisesti enemmän painoarvoa kuin suurilla. Esimerkiksi 80 miljoonan asukkaan Saksalla on nyt kymmenen ääntä ja viiden miljoonan asukkaan Suomella kolme ääntä.

Olisi epärealistista olettaa, ettei Suomen painoarvo uudistuksessa heikkenisi. Ääniosuuksia tasataan, halusimmepa sitä tai emme.

Se ei kuitenkaan ole unionin päätöksenteon uudistamisessa se kaikkein huolestuttavin asia. Pienille maalle on katastrofi, jos komissio ja suuret jäsenmaat saavat läpi ehdotuksensa kahden yksinkertaisen enemmistön periaatteesta. Se merkitsisi sitä, että ministerineuvostossa äänestyksissä ratkaisisi määräenemmistön sijasta jäsenmaiden yksinkertainen enemmistö, jos niissä asuu yli puolet EU-maiden kansalaisista.

Suomen ja muiden pienten jäsenmaiden on ehdottomasti pidettävä kiinni siitä, ettei tuollaista uudistusta toteuteta. Se merkitsisi käytännössä niiden äänen katoamista kuulumattomiin. Sen jälkeen EU:n legitimiteetti joutuisi pienissä jäsenmaissa kovalle koetukselle.

Sen sijaan määräenemmistöpäätöksiä on lisättävä. Nyt unionissa vaaditaan useimmissa asioissa täysi yksimielisyys. Kun mukaan tulee miltei toinen mokoma uusia jäseniä, nykymenettely johtaisi päätöksenteon halvaantumiseen. Mutta on tarkasti pohdittava, missä asioissa on syytä säilyttää yksimielisyyden vaatimus. Sellaisia ovat esimerkiksi perustavaa laatua olevat muutokset unionin rakenteessa tai puolustuspolitiikkaa koskevat kysymykset.

Määräenemmistöpäätösten lisääminen on perusteltua siksikin, että jos neuvoston työ jumiutuu, kritiikki sitä kohtaan varmasti kasvaa. Se taas lisäisi helposti paineita varsinaisten ylikansallisten elinten, komission ja parlamentin, vallan kasvattamiseen. Ja se valta olisi poissa jäsenmailta.

Suomen on pidettävä kiinni myös siitä periaatteesta, että komissiossa on jatkossakin edustaja jokaisesta jäsenmaasta. Vaikka komissaarit eivät edustakaan omaa valtiotaan, komission itsensäkin kannalta on hyödyksi, että sillä on käytettävissään välitöntä asiantuntemusta jokaisen jäsenmaan oloista.

Karjalaisen mukaan pankkisalaisuuskin on tasa-arvokysymys

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ben Zyskowiczin käynnistämä keskustelu sosiaaliturvan väärinkäytöksistä on tullut uuteen vaiheeseen. Asiaa selvittänyt työryhmä esittää muun muassa pankkisalaisuuden murtamista, jotta mahdollisiin väärinkäytöksiin päästäisiin kiinni.

Ehdotus on looginen jatke koko väärinkäytöskeskustelulle: jotta mahdollisiin rikoksiin päästään käsiksi, pitää saada selville myös rikoksesta epäillyn todellinen taloudellinen tilanne. Samaahan vaaditaan myös talousrikostutkinnassa. Pimeää rahaa ei ilman pankkisalaisuuden verhon raottamista löydetä.

Mutta sosiaaliturvan väärinkäytöskeskustelu osoittaa, että eräissä tapauksissa pankkisalaisuuskin voidaan varsin helposti murtaa. Edes Pankkiyhdistys, joka aina on varsin hanakasti puolustanut pankkisalaisuutta, ei nyt kovin näkyvästi asiakkaitaan puolusta.

Näyttää siltä, että kun kysymys on yhteiskunnan heikompiosaisista, saa pyhä pankkisalaisuuskin mennä. Kysymys on sittenkin kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten yksityisyydestä. On kuin koko yhteiskunta - ja vielä valtiovallan tukemana - katsoo oikeudekseen avata heidän koko elämänsä kaikkien tutkittavaksi. Aivan kuin heidän hädänalaisuutensa olisi vienyt heiltä kaiken yksityisyyden ja samalla myös ihmisarvon.

Kiitoksen sana kuuluu tässä yhteydessä kyllä valtiovarainministeriölle, joka - ehkä jopa hieman yllättäen - lähti puolustamaan myös tavallisen ihmisen oikeutta pankkisalaisuuteen.

Ja muutenhan ei kansalaisten tasavertaisuutta korostavassa yhteiskunnassa voi ollakaan. Jos me hyväksymme pankkisalaisuuden yleensä, niin silloin sen tulee koskea kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Perimmältään pankkisalaisuudessakin on kysymys tasa-arvosta.

Satakunnan Kansa aprikoi verotuksen yhteyttä palkkaneuvotteluihin

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö sanoi hiljattain Suomen Kuntaliiton rahoituskonferenssissa, että kannattaisi harkita vakavasti vero- ja tuloratkaisujen eriyttämistä toisistaan pysyvästi.

Ne ovat olleet tavalla tai toisella kytkettyinä 1990-luvun puolivälistä saakka. Viimeksi kuitenkin jo tapahtui jonkinasteinen irtiotto, kun hallitus teki tammikuussa tätä vuota koskevan veronalennuspäätöksen tietämättä, millaiseksi palkankorotuslinja lopulta muodostuu.

Verotuksen porkkanavaikutusta pyrittiin silti käyttämään nytkin hyväksi. Lisäksi palkkaneuvotteluissa oltiin jo niin pitkällä, että ainakin päänavauslinjan saattoi melko hyvin arvata.

Vaalikauden loppuvuodet tuovat hieman toisenlaisen tilanteen. Hallitus on sitoutunut alentamaan verotusta kaiken kaikkiaan vaalikauden aikana 10-11 miljardia markkaa, ja siitä on vasta pieni osa täytetty. Jos talouskehityksessä ei tapahdu mitään yllättävää, hallituksen loppuvuosien veroleikkaukset ovat käytännössä siis jo selvät. Niitä on vaikea käyttää uskottavina pelimerkkeinä.

Tätä taustaa vasten Niinistön ajatus on helppo ymmärtää. Olisi poliittisestikin houkuttelevaa antaa eduskunnalle parina seuraavana syksynä sellainen budjettiesitys, jossa todellinen veronalennusvara olisi jo mukana. Se tekisi esityksen puolustamisen helpommaksi.

Verotuksen lievittäminen on sitä paitsi välttämätöntä muutenkin kuin tulopolitiikan voitelemiseksi. Sitä tarvitaan työttömyyden parantamisen ja verorakenteen vinouden oikaisemiseen.

Lisäksi on tietysti periaatteessa hieman outoa, jos verotuksesta sovitaan neuvottelupöydässä, jossa kaikki kansalaisryhmät eivät ole edustettuina. Lopullinen sananvaltahan on toki eduskunnalla, mutta syytöksiä kumileimasimeksi joutumisesta on kuultu sen verran, että paljon puhutun parlamentarismin kilpi on ehkä saanut jonkinlaisen tahran.

On kuitenkin aina terveellistä pitää mielessä verotuksen ja palkkalinjan tosiasiallinen "kohtalonyhteys". Verotus on käynyt Emu-oloissa entistäkin tärkeämmäksi suhdanneaseeksi. Jos palkankorotukset ylittävät järkevän tason, hallituksen on pakko muuttaa aikomaansa verolinjaa - ääritapauksessa vaikkapa kesken budjettivuodenkin.

Verojen ja tulopolitiikan yhteispelillä on saatu niin merkittäviä tuloksia, että kytköstä vastaan esitetty kritiikki on sen rinnalla kevyttä. Jos vastaavaan tarjoutuu mahdollisuus tulevaisuudessa, sitä kannattaa tietysti hyödyntää.

Jokaista tulokierrosta on kuitenkin tarkasteltava tässä mielessä erikseen.

Koonnut: TK
14.2.2000

Muut lehdet -sivulle