Muut lehdet torstaina 24.2.2000

Ilta-Sanomat pelkää, että inflaatio kiihtyy

Viime viikkoina on saatu toisiaan vahvistavia vihjeitä inflaation kiihtymisestä Suomessa. Vahva talouskasvu ruokkii aina hintojen nousua, mutta nyt yhtälössä on ylimääräisenä noususuuntaa vahvistavana tekijänä huippukallis öljy.

Kun tulokierroksen yleinen linja lisäksi ylittää koko euroalueelle täksi vuodeksi ennustetun keskimääräisen palkankorotustason, koossa on paljon tekijöitä, joiden perusteella voidaan olettaa hintojen nousuvauhdin pysyvän Suomessa pitkään selvästi euromaiden keskiarvon yläpuolella.

Parinsadantuhannen työntekijän tuloratkaisut ovat vielä auki, ja heitä edustavat liitot hakevat - osa voimatoimilla uhaten - selvästi yleistä linjaa korkeampia korotuksia. Pienten ryhmien suurtenkaan palkankorotusten ei yleensä katsota merkitsevästi lisäävän inflaatiota, mutta jos ne myöhemmin johtavat vanhanaikaisen nimellispalkkakilpailun paluuseen, tuhon tielle mennään.

Tämänhetkinen, 2,2 prosenttiin noussut inflaatio on Suomessa historiallisesti katsoen vähäistä. Vaikeuksia syntyy kuitenkin väistämättä, jos Suomi ottaa pitkäksi aikaa paikan euroalueen inflaatiokärkenä. Vientiyritykset alkavat menettää kilpailukykyään, joka toistaiseksi on erinomainen. Tien päässä odottaa työttömyyden kääntyminen kasvuun.

Inflaation taltuttaminen oli Suomessa vanhaankin aikaan työlästä, mutta rahaliiton oloissa yhteiskunnan keinot ovat kortilla. Kansallista valuuttakurssipolitiikkaa ei enää ole, ja korot määräytyvät Frankfurtissa.

Suomen nykyisessä taloustilanteessa korkotason "kuuluisi" olla selvästi nykyistä korkeampi, mutta Euroopan keskuspankki kuuntelee reuna-alueiden sijasta Saksaa ja Ranskaa, joissa kasvu on vasta pääsemässä vauhtiin.

Öljyn verotusta alentamalla valtio pystyisi kohtuullistamaan öljytuotteiden hintoja, mikä osaltaan hillitsisi inflaatiopaineita. Ministerien kieltäytyminen puhumasta asiasta viittaa siihen, että asiaa on sisäpiireissä jo pohdittu.

Jos rahan huononeminen saa kustannusinflaation sijasta kysyntäinflaation luonteen, veronalennukset eivät tehoa. Silloin jäljelle jäävät vain ns. finanssipoliittiset toimet eli valtion budjetin kautta tapahtuva talouden tahallinen jarruttaminen. Se on niin kova keino, että poliitikot välttävät sitä viimeiseen asti.

Kokemus osoittaa, että vakaista hinnoista pitkään nauttineet ihmiset muuttuvat helposti välinpitämättömiksi inflaation vaaroille. Vakaita hintoja ei pidä tulkita saavutetuksi eduksi, vaan ne ovat etu, joka joudutaan maltillisella käyttäytymisellä lunastamaan aina uudestaan.

Yhtä lailla voidaan sanoa, että hyperinflaation kokeneet ihmiset väheksyvät deflaation vaaraa. Saksassa jälkimmäinen ilmiö tarjosi 70 vuotta sitten kasvupohjaa natsismille.

Kainuun Sanomien mielestä aktiivinen sosiaalipolitiikka ei saa olla pakkotyötä

Aktiivinen sosiaalipolitiikka -työryhmä pakottaisi pitkäaikaistyöttömät palkattomaan työhön. Pakolla aitoa motivaatiota ei synnytetä.

Sosiaali- ja terveysministeriön aktiivisen sosiaalipolitiikan työryhmän tärkein ehdotus on, että kahdesta kolmeen vuotta työttömänä olleet velvoitettaisiin työmarkkinatuen tai toimeentulotuen alentamisen uhalla töihin. Palkkaa työstä ei maksettaisi, mutta siitä saisi 30 markan ylimääräisen päiväkorvauksen. Harvalla alalla edes tuntipalkka on enää niin alhainen.

Työryhmän kuningasajatuksena näyttää olleen viimesijaisen toimeentuloturvan saaminen vastikkeelliseksi. Ehdotuksessa ei ole lähdetty työttömän vaan järjestelmän näkökulmasta. Niinpä pitkään työttä olleiden motivointiin tai oikeaan kuntoutukseen ei kiinnitetä juuri lainkaan huomiota. Sen sijaan pakkotyöstä kieltäytymisestä seuraavat rangaistukset on mietitty tarkkaan ja yksityiskohtaisesti.

Ehdotuksen kyseenalaisiin piiriteisiin kuuluu sekin, että pitkäaikaistyöttömien työllistäminen tungetaan yksin kuntien vastuulle. Siitä syntyy heti kaksi pulmaa. Vähän koulutusta vaativat tehtävät voitaisiin siirtää ilmaisen työvoiman kontolle. Jotkut muut jäisivät työtä vaille. Toisaalta pari vuotta työttä ollut tarvitsee perusteellisen opastuksen uuteen tehtäväänsä. Se sitoo kuntien muutenkin niukkoja henkilöstöresursseja.

Työryhmä on luokitellut peräti 70 000 suomalaista tähän vaikeasti työllistettävien kastiin. Se merkitsee, että jokaisen kunnan pitäisi työllistää keskimäärin parisataa ihmistä. Valtaosa kunnista on pieniä. Urakka tuntuu mahdottomalta.

Puhe "kuntouttavasta työllistämisestä" pakkotyön vastineena on sievistelyä. Työryhmän enemmistö, jonka käsialaa muistio on, leimaa suuren osan työttömistä pinnareiksi ja laiskureiksi. Oikeasti enemmistön ongelma on vain se, ettei työtä yksinkertaisesti ole.

Omituista on myös se, että yksityinen sektori on jätetty kokonaan ehdotuksen ulkopuolelle. Kaiken järjen mukaan "kuntoutuneille" pitäisi löytyä työpaikka avoimilta työmarkkinoilta. Pelättävissä onkin, että uudesta järjestelmästä tulisi vain uusi kurittamiskeino muutenkin syrjäytymisvaarassa oleville. Aitoa työllisyyttä sillä tuskin syntyisi.

Jos pitkäaikaistyöttömiä halutaan auttaa, keinojen on perustuttava yksilölliseen suunnitteluun ja vapaaehtoisuuteen, kuten keskiviikkona mietintönsä jättänyt työ- ja sosiaalihallinnon yhteistyöryhmä ehdotta. Pakolla ei pitkälle pötkitä. Sitä paitsi työnantajakaan voi tuskin odottaa pakkotyöläiseltä kovin laadukasta panosta.

Käsittämätöntä on, että jokseenkin samaa asiaa piti pohtia kahdessa työryhmässä. Aktiivisen sosiaalipolitiikan työryhmän ja työ- ja sosiaalihallinnon yhteistyöryhmän ponnistukset olisi pitänyt yhdistää. Keskiviikon mietintö tarjoaa sitä paitsi paljon paremmat eväät asian jatkokehittelylle. Se nojaa paikalliseen yhteistyöhön, ei ylhäältä säädeltyyn pakkokeinolakiin.

Pohjalainen pohtii Norjan mallin sopivuutta Suomeen

Suomen aluepoliittisten ongelmien ratkaisuksi on tarjoiltu ns. Norjan mallia eli verohelpotusten myöntämistä huonosti kehittyville alueille. Norjassa tällä keinolla on tuettu maan pohjoisinta osaa - ilmeisesti hyvin tuloksin.

Norjan mallissa on vain se vika mikä ulkomaisissa malleissa yleensäkin on: ne eivät sellaisinaan tahdo sopia Suomen oloihin. Meillä Norjan malli käy kyllä yhdeksi palloksi yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta sen konkreettisempaa käyttöarvoa sillä tuskin on.

Pohjois-Norjan verohelpotusalueella asuu korkeintaan 100 000 ihmistä. Alueen ongelmana ei ole työttömyys vaan työvoimapula, jota muutto etelään on pahentanut.

Sellaisessa tilanteessa verohelpotukset ovat eräs käyttökelpoinen keino houkutella entisiä asukkaita pysymään pohjoisessa ja uusia asukkaita hakeutumaan sinne. Öljyrikkauksista nauttivan Norjan valtiontaloudessa rajatun alueen ja ihmisjoukon tukeminen tällä tavoin on pelkkä pikkujuttu, marginaalinen tekijä.

Miten Suomessa rajattaisiin alue, jota ryhdyttäisiin elvyttämään Norjan mallilla? Jo siitä saataisiin aikaan mahtava riita, sillä harvassa ovat meillä ne kunnat ja maakunnat, jotka eivät katso olevansa erityisten aluepoliittisten tukitoimien tarpeessa, jos sellaisia vain on tarjolla.

Rajattaisiinko verohelpotusten piiriin se osa Suomea, joka on jälkeenjääneisyytensä vuoksi oikeutettu EU:n korkeimpaan aluetukeen? Silläkin alueella asuu noin 2,2 miljoonaa suomalaista.

Kovin paljon lautamiesjärkeä ei tarvita sen tosiasian oivaltamiseen, ettei velkataakastaan irti pyrkivä Suomen valtio voi ryhtyä jakamaan puolelle väestöään verohelpotuksia aluepoliittisin tai muinkaan perustein.

Kipeimmin tukea tarvitsevien alueiden suurin ongelma on sitä paitsi päinvastainen kuin Pohjois-Norjassa: siellä on pulaa työntekijöistä, meillä on pulaa työpaikoista. Verotuksen pitäisi alentua todella tuntuvasti, ennen kuin sitä kautta alkaisi syntyä uusia työpaikkoja merkittävässä määrin. Ei ihme, ettei hallituksessa ja valtiovarainministeriössä ole innostuttu Norjan mallista.

Myös aluepoliitikkomme voisivat suosiolla unohtaa koko Norjan mallin. Miksi meillä ylipäätään ollaan niin hanakoita ihastumaan ulkomailta löydettyihin ratkaisumalleihin? Miksi julkisessa keskustelussa esitellään niin harvoin suomalaisia malleja, uusia kotimaisia ideoita?

Eräs vastaus voisi olla se, että yhteiskuntatieteemme on osoittautunut kovin kyvyttömäksi löytämään vastauksia sellaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka ovat tässä ja nyt. Yhteiskuntatieteilijöistä on ollut olemattoman vähän käytännön hyötyä aikana, jolloin suomalainen yhteiskunta on käynyt läpi valtavaa murrosta - joka jatkuu edelleen. Mitähän ne tiedemiehet oikein puuhailevat?

Savon Sanomat vaatii polttonesteitä hintasyyniin

Öljytuotteiden korkea hintataso puhuttaa kansalaisia ja huolestuttaa talouselämää. Eikä syyttä: esimerkiksi polttonesteiden hinta on noussut vuodessa noin 40 prosentilla. Se on huikea nousu rinnastettaessa muuhun kustannuskehitykseen.

On selvä, että öljytuotteiden hinnannousu ei voi kauan olla säteilemättä ympärilleen, ensin hintoihin ja sitten palkkoihin. Eräät alat, mm. maantieliikenne, ovat sietämättömässä tilanteessa, kun keskeinen kustannuserä karkaa käsistä ilman että sitä voi kompensoida hintoihin. Kuljetusmaksujen kohoaminen heijastuisi puolestaan nopeasti koko yhteiskuntaan.

Polttonesteiden hinnanmuodostus kaipaisi nyt puoli vuotta jatkuneen hintarallin jälkeen perinpohjaista selvitystä. Kuluttajilla on täysi syy vaatia sellaista monestakin syystä. Polttoaineiden hinnanmuodostuksen läpinäkyvyys on myös valtiovallan intressi, vaikka se onkin "pääsyyllinen" nimenomaan bensiinin ja dieselöljyn korkeaan hintaan. Onhan näiden hinnoissa erilaisten verojen osuus tunnetusti aivan keskeinen, yli 70 prosenttia.

Polttonesteiden hinnanmuodostuksen analysointia puoltaa mm. hintojen suuri hajonta. Bensiinin hinta saattaa hypähdellä lyhyen ajan sisällä useilla kymmenillä penneillä. Hintaerot maan eri puolilla voivat niinikään olla suurimmillaan lähes markan luokkaa.

Hämmentäväksi koetaan hintojen rakettimainen nousu nykytasolle sikälikin, että raakaöljy on aikaisemminkin ollut 30 dollarin tasolla. Tuolloin polttonesteiden vähittäishinnat olivat kuitenkin vähintään 30-40 prosenttia nykyistä alhaisemmalla tasolla. Eroa ei selitä kokonaan dollarin kurssin nousu.

Polttonesteiden hintasyyni olisi tarpeen poistamaan epäilyt raaka-aineen nopean kallistumisen myötä syntyneistä löysistä hintaketjuun. Kun raakaöljyn hinta vakiintui vuosiksi poikkeuksellisen alhaiselle tasolle, kilpailu toimi ja hinnanmuodostusta oli kuluttajienkin helppo seurata.

Viime vuoden jälkipuoliskon hintakarusellissa öljytuotteiden hinnoittelussa on siirrytty myyjän markkinoille. Kuluttajille on jäänyt kytemään vahva epäilys siitä, että hinnoitteluun on syntynyt ilmaa. Talven selän taittuessa raakaöljymarkkinoilla kajastaa jo pieni valonsäde.

Nousupaine näyttäisi olevan tällä kertaa ohi ja aleneva kysyntä alkaisi painaa hintatasoa alaspäin. Tässäkin tilanteessa polttonesteiden tarkka hintaseuranta on paikallaan, sillä suuret vaihtelut mahdollistavat aina jonkinlaisia välistävetoja. Tuttu ilmiö takavuosina oli se, että nousuvaiheessa vähittäishinnat reagoivat välittömästi, mutta laskuvaiheessa oli viive. Sitä selitettiin kalliilla hinnalla ostetuilla varastoilla.

Jos raakaöljyn hinta vakiintuu korkealle tasolle, kuten pelättävissä on - öljymaathan ovat vihdoin oppineet pelaamaan yhteen ja säätelemään tarjontaa - valtiovallan olisi harkittava vakavasti öljytuotteiden verotuksen lievää keventämistä. Sitä puoltaisi eurooppalainen hintavertailukin.

Suomen polttonesteiden hintataso on ollut vuosia eurooppalaisella keskitasolla, jopa sen alapuolella. Nyt olemme siirtyneet kalliimpien maiden joukkoon. Se kertoo vakuuttavasti, että hinnanmuodostuksessa on tapahtunut muutos suomalaisten kuluttajien tappioksi.

Koonnut: TK
24.2.2000

Muut lehdet -sivulle