Muut lehdet tiistaina 7.3.2000

Suomenmaa pohdiskelee alkanutta lakkorallia

Talven työmarkkinakierros on vielä puolivälissä. Alku meni sujuvasti, kun metalli ja rakennus ottivat kiltin pojan roolin ja tasoittivat tietä sosiaalidemokraattien presidenttiehdokkaalle.

Suuri osa ammattialoista seurasi näin muodostunutta yleistä linjaa. Jäljellä ovat paperin ja kuljetuksen tapaiset ärhäkkäät liitot, jotka hakevat ratkaisua "alakohtaisille ongelmille".

Yleensä alakohtaiset ongelmat tarkoittavat lisää palkkaa. Pienipalkkaisia, enimmäkseen naisvaltaisia aloja edustavilla liitoilla ei ole varaa alakohtaisiin ongelmiin.

Kevään mittaan on odotettavissa vielä melkoinen lakkoralli. Toivottavasti se purkaa alakohtaiset paineet, ja uutta tupokierrosta päästään aloittamaan puhtaalta pöydältä. Seuraava neuvottelukierros onkin käsillä jo ensi syksynä, koska yksivuotiset sopimukset päättyvät tuota pikaa.

Lipposen hallitus on kerskunut työmarkkinasuhteillaan, ja yhteistyö hallitsevan valta-akselin molempien siipien välillä onkin pelannut yleisesti ottaen hyvin. Edessä on kuitenkin varsinainen näytön paikka. Suuret demarijohtoiset liitot ja kokoomusjohtoiset työnantajajärjestöt ovat törmäyskurssilla. Hallitus ei voi katsoa toimettomana sivusta kukkotappelua, joka monilla tärkeillä työmarkkina-aloilla on kehkeytymässä.

Pääministeri Paavo Lipposen ohella myös puoluetoveri, SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen on heittäytynyt sivustakatsojaksi kevään työmarkkinakiistoissa. Näillä paikoilla ei kuitenkaan voi paeta vastuuta ja jäädä keräämään arsenaalia tulevaa tupokierrosta varten.

Asiat on hoidettava, joten Lipposen ja Ihalaisen on syytä ottaa paikkansa eturivissä.

Hämeen Sanomat päivittelee pankkikriisin loppulaskua

Taannoisen pankkikriisin hinta oli lähes 60 miljardia markkaa. Jokaista suomalaista kohden summa tekee noin 10 000 markkaa. Edelleen on syytä käydä keskustelua siitä, miksi kriisin hoitaminen tuli meillä niin kalliiksi, kun Norjassa päästiin jopa plussalle ja Ruotsissakin suurin piirtein omilleen.

Pankkikriisin jälkihoitona aloitetut oikeudenkäynnit ovat aivan oma lukunsa. Käräjöinnin kokonaiskustannuksista on nyt saatu ehkä lopullisia tietoja. Luvut ovat hyvin murheellista luettavaa.

Niin sanottujen säästöpankki-oikeudenkäyntien kustannukset ovat nousseet peräti 106 miljoonaan markkaan. Suurin osa summasta on valtion kontolle tulleita oikeudenkäyntikuluja. Pankkikriisin jälkihoito on lihottanut vain asianajajien kukkaroita.

Oikeudenkäynneillä on saatu perityksi korvauksia vain noin 11 miljoonaa markkaa. Valtio siis lähti prosessiin, jossa kymmenellä markalla ostettiin yksi markka! Sopii epäillä, toimisivatko hallitus, eduskunta ja Valtion vakuusrahasto vielä samalla tavalla?

Suomessa on koettu teollisuusmaiden kallein pankkikriisi. Toivottavasti se ja sen jälkilaskut opettivat jotakin, eikä mitään vastaavaa tarvitse enää kokea.

Ilkka pelkää tänään kuntien valtionapujen ja lapsilisien puolesta

Lipposen hallitus aloittaa tänään tiistaina neuvottelut ensi vuoden tulo- ja menoarvion kehyksistä. Neuvotteluissa lyödään varsin pitkälle kiinni budjetin raamit, vaikka yksityiskohtaisempi sopiminen veroista ja menoista jääkin syksyn budjettiriiheen. Suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat kuntien valtionosuudet sekä sosiaaliset tulonsiirrot.

Suomen taloudella menee noin yleisesti ottaen lujaa. Bruttokansantuote kasvaa seitsemättä vuotta peräkkäin. Ylikuumenemisen merkkejä on näkyvissä muun muassa Helsingin pörssissä. Talouspolitiikasta vastaavilla on kuitenkin pulma, kun ei oikein löydy jarrupolkimia joilla menoa voisi jarrutella.

Talous- ja rahaliitto Emun jäsenyys on tyhjentänyt talouspolitiikan kalupakin niin, ettei sieltä löydy kuin kaksi kansallisessa päätösvallassa olevaa ohjainta: tulopolitiikka ja finanssipolitiikka. Euron jatkuva devalvoituminen tuo lisää höyryä Suomen kansantalouteen, mutta valuuttakurssipolitiikka ei ole enää omissa käsissämme, kuten ei koroista päättäminenkään. Euroopan keskuspankin korkopolitiikka on tällä hetkellä sopimatonta Suomen suhdannetilanteeseen.

Työmarkkinaneuvottelut lakkouhkineen ovat surullinen osoitus siitä, kuinka vähän korporaatiot suostuvat ottamaan vastuuta kokonaisuudesta, vaikka olivat viemässä Suomen rahaliittoon. Emu-oloissa tarvittaisiin aivan toisenlaista työmarkkinapolitiikkaa kuin viime päivinä on nähty, mutta vahvat ammattiliitot saalistavat omia etuja muista piittaamatta. Polttonesteiden rajun hinnannousun tuoma inflaatiopiikki saa pian seurakseen palkkainflaation.

Ainoa todellinen talouspolitiikan ohjausmahdollisuus liittyy valtion tuloihin ja menoihin. Finanssipolitiikan pulmallisuus suhdannetasaajana on siinä, että leikkauksista kärsivät ihmiset ja alueet, jotka ovat kaikkein vähiten syyllisiä ylikuumenemisilmiöihin. Hallitus aikoo ylikuumenemisen hillitsemiseksi leikata menoja useilla miljardeilla markoilla. Leikkauspaineita lisää hallituksen ohjelmassaan lupaamat verojen alennukset hyvätuloisille.

Rajuimmillaan on väläytetty jopa viiden miljardin markan leikkauksia. Korkeimman huudon esitti muutama viikkona sitten vasemmistoliiton puoluesihteeri Ralf Sund, jonka mukaan mikään ei saa olla pyhää. Sundin mukaan ei pidä pelätä puuttumista tulonsiirtoihinkaan, siis lapsilisiin, eläkkeisiin, työttömyyskorvauksiin ja muihin vähäväkisten turvaksi rakennettuihin järjestelmiin.

Hallitus uhkaa käydä myös kuntien kimppuun. Hallituksessa kaavaillaan yli miljardin markan leikkauksia ensi vuoden valtionosuuksiin. Viimeksi Lipposen hallitus kävi kuntien kukkarolla viime syksynä, jolloin hallitus lupasi että kunnat saavat vähän aikaa olla rauhassa. Kymmenen vuoden aikana kunnilta on kupattu yli 26 miljardia markkaa, mikä näkyy kuntien palveluvarustusten heikkenemisenä.

Kuntien, Suomen kuntaliiton ja maakuntien kansanedustajien on päättäväisesti ja yhteisessä rintamassa estettävä kuntien jatkuva ja tietoinen kurjistaminen. On moraalisesti täysin väärin rangaista köyhiä ihmisiä ja maakuntia siitä, että Helsingin pörssissä on kupla ja pääkaupunkisedulla asuntojen hinnat karkaavat tavallisten ihmisten käsistä tai siitä, että yhteinen euroraha on ainakin alkutaipaleellaan osoittautunut roskarahaksi.

Ilta-Sanomat etsii lahjonnan rajoja

Merenkulkulaitos joutuu toimimaan lähiajat poikkeusoloissa, sillä sen pääjohtaja Kyösti Vesterinen on pidätetty virasta ja kaksi muuta korkeaa virkamiestä vangittu. Poliisi epäilee kolmikkoa lahjusten ottamisesta.

Osastopäällikkö Lennart Hagelstam pääsi vangitsemisensa jälkeen antamaan lyhyen lausunnon, jonka mukaan hän ei voi ymmärtää syyllistyneensä mihinkään "väärään tai rikolliseen".

Pääjohtaja Vesterinen kommentoi virastapidätyspäivänään omaa osuuttaan jutussa kertomalla, että poliisi tutkii hänen ulkomaille tekemiään matkoja, joille matkan tarjoaja oli kustantanut myös hänen puolisonsa. Vesterisen kahta alaista epäiltäneen luokkaa vakavammista rikoksista, sillä heidän vangitsemistaan on muuten vaikea ymmärtää. Ilmeisesti heidän epäiltiin myös voivan vapaalla jalalla vaikeuttaa jutun tutkintaa.

Merenkulkulaitoksen asema virastona on poikkeuksellinen. Monopoliasemaansa hyväksi käyttäen se kattaa suuren osan menoistaan väylä- ja luotsausmaksujen kaltaisilla veronluontoisilla maksuilla. Lisäksi se hankkii tuloja liiketoiminnalla, mm. vuokraamalla monitoimimurtajiaan kesäksi Norjan öljykentille.

Nähtävästi poliisi epäilee tästä liiketoiminnasta heruneen virkamiesten taskuihin sellaista, joka ei sinne kuulu. Laki on virkamiehiä kohtaan armoton: kaikkien normaalin vieraanvaraisuuden ylittävien tarjousten vastaanotto voidaan tulkita lahjomaksi, joka horjuttaa viranomaisen puolueettomuutta.

Mikä sitten on "normaalia vieraanvaraisuutta"? Ellei virkamies tajua sitä itse, hän voi aina kysyä esimieheltään, onko tarjotun matkan tai kestityksen vastaanottaminen sopivaa. Tavallisella kansalaisjärjellä ajatellen ei liene estettä joskus syödä muhkeaakin lounasta tai päivällistä tarjoajan piikkiin, mutta varoituskellojen pitäisi soida, ennen kuin aterioiden maksattaminen samalla sidosryhmällä uhkaa tulla tavaksi.

Kun virastot pyrkivät liikelaitoksiksi ja liikelaitokset edelleen osakeyhtiöiksi, kannattaisi pysähtyä pohtimaan, ovatko virkamiesmoraalia koskevan säännöt ajan tasalla. Liikelaitostumis- ja yhtiöitymiskehitys on ilmeisen peruuttamatonta, sillä perinteinen virasto on liiketoimintaan aivan liian kankea.

Merenkulkulaitoskin tähtää liikelaitokseksi. Pyrkimys on aiheuttanut turhautumista laitoksessa, koska organisaatiomuutoksissa ei ole sijaa kaikille työntekijöille. Ilmeisesti poliisilla on talon sisällä turhautunut, mutta hyvä lähde.

Pohjalaisen mukaan maa ei jakaudu kahtia

Pääministeri Paavo Lipponen romutti Pohjalaisen haastattelussa sunnuntaina keskustan piirtämän kuvan kahtia jaetusta Suomesta. Pääministeri näkee alueellisen kehityksen mosaiikkina, jossa seutukuntien välillä on kehityseroja kaikkialla maassa.

Keskustaopposition käyttämässä mielikuvassa vastakkain ovat hyvinvoivat kasvukeskukset ja pahoinvoiva maaseutu, tai vielä kärjistetymmin Etelä-Suomi vastaan Pohjois-Suomi.

Pääministerin tulkinta vastaa todellisuutta paremmin kuin keskustan tapa puhua kahtiajaosta. Oppositio tietenkin muokkaa käsitteitä omiin tarpeisiinsa, kuten propagandan tekoon. Siihen soveltuvat väitteet, jotka pelkistävät moni-ilmeistä todellisuutta.

Kansantaloustieteen professorit Paavo Okko ja Hannu Tervo kirjoittivat viime viikolla Helsingin Sanomissa aluepolitiikan vaikutuksista. Professorit suhteuttivat nykyisiä ongelmia osoittamalla muun muassa, että vielä 1930-luvulla varakkain seutukunta oli tulotasolla mitattuna kymmenen kertaa rikkaampi kuin köyhin. Ero oli 1990-luvulla enää kaksinkertainen.

Okko ja Tervo myönsivät toki, että 90-luvulla tulotasojen lähentyminen on hidastunut, ellei pysähtynyt. Kuitenkaan lamaa seuranneella kasvukaudellakaan käytettävissä oleva keskimääräinen tulo ei heidän mukaan ole jäänyt maaseudulla jälkeen maan keskiarvosta. Tiedemiehet ottavat huomioon alue-eroista puhuessaan tulonjaon tasausmekanismien vaikutuksen, joka on suuri.

Historiallisesti katsoen alue-erot on siis lähes tasattu. Pulmia tulee nyt siitä, että vanhat keinot erojen tasaamiseen eivät oikein enää tehoa, ja samaan aikaan kehityserot pyrkivät uuteen kasvuun, vaikka tilanne ei tässäkään ole kaikilta osilta niin paha kuin jopa tilastojen avulla saadaan näyttämään.

Ennen opiskelijoiden muutto ei näkynyt kirjoissa ei kansissa, vaikka se oli aivan yhtä todellista kuin viime vuosina, jolloin tilastointitavan muutos on liittänyt opiskelijat muuttovirtoihin.

Selvää on, että alueellisten kehityserojen tasaaminen kysyy nykyään toisenlaista asennetta kuin ennen. Vuosina 1960-90 julkisen sektorin kasvu nosti erityisesti kehitysalueiden taloutta. Teollistava aluepolitiikka oli voimissaan 70-luvulla. Kummastakaan vanhasta tehokeinosta ei ole entisessä mitassa ratkaisuksi.

Uusia mahdollisuuksia on kuitenkin tullut tilalle, kuten Lipponenkin osoitti Pohjalaisen haastattelussa. Nykyinen aika vaatii entistä enemmän luovaa mielikuvitusta, sen sijaan että luotettaisiin asioiden hoituvan vanhaan tapaan valtion budjetin kautta.

Eri puolella maata olevat ja syntyvät kasvukeskittymän ovat joka tapauksessa avainasemassa. Mihin ne syntyvät, ei ole ennalta määrättyä, professorit Okko ja Tervo kirjoittavat. He väittävät ykskantaan, että omaan kehitykseensä panostavista alueista tulee huomisen kasvukeskittymiä.

Koonnut: TK
7.3.2000

Muut lehdet -sivulle