Muut lehdet keskiviikkona 8.3.2000

Aamulehden mukaan huono Itävalta-päätös ei selityksillä parane

Pääministeri Paavo Lipponen antoi tiistaina odotetun selvityksensä Itävallan boikottipäätöksen taustoista ja joutui samalla myöntämään, että aivan käsikirjan mukaisesti ei arveluttava ratkaisu syntynyt.

Presidentti Martti Ahtisaaren rooli jäi täysin toisarvoiseksi, kun EU-johtajat ryhtyivät - Lipposta mukaillen - "kahdenvälisiin, mutta 14 jäsenmaan yhdenmukaisiin poliittisiin toimiin" Itävaltaa vastaan.

Presidenttiä ei tavoitettu lopullista ota tai jätä -päätöstä tehtäessä, koska hän istui silloin lentokoneessa. Hän joutui jälkikäteen hyväksymään tapahtumien kulun.

Mutta miksi hän ei ollut mukana ratkaisua valmisteltaessa? Olihan aikaa sentään sunnuntai-illasta maanantai-iltapäivään. Ei kai presidentti koko aikaa voinut olla kaikkien kommunikaatiovälineiden ulottumattomissa.

Ilmoituksessaan Lipponen tunnustaa itsekin menettelynsä poikkeuksellisuuden: "Pidän toimintaohjeena, että vastaavankaltaisissa tilanteissa entistä tehokkaammin huolehditaan asianosaisten keskinäisestä tiedonkulusta riittävän aikaisessa vaiheessa jo ratkaisuja epävirallisesti luonnosteltaessa."

Voimassa oli vielä vanha perustuslaki ja presidentin ohi porhallettiin reippaasti!

Lipposelle tärkeintä oli kuitenkin pysyä EU-maiden ruodussa, kun Itävalta-linjaa sentään saatiin hieman lievennetyksi. "Mielestäni irtaantuminen olisi ollut vahingollista sekä Suomen että koko unionin intressien kannalta", hän selitti.

Ehkä niin, mutta muuksi ei muutu se, että ratkaisu oli diplomaattisesti turhan kova ja hätiköity ja toi tulokseksi pikkulasten jumpittelua muistuttavan poliittisen boikotin yhtä jäsenmaata vastaan.

Viestin olisi saanut perille muillakin keinoin kuin pakottein ja leimaamalla Itävalta oikopäätä - ennen kuin mitään EU:n perussopimuksen loukkauksia oli tapahtunut - unionin "yhteisen arvopohjan" murtajaksi. Itävalta olisi selkein sanoin voitu istuttaa tarkkailuluokalle. Olisi rauhassa voitu katsoa, mitä vapauspuolueen nousu hallitukseen tuo tullessaan.

Lipposen mukaan Suomen kantana on, että Itävallan oikeuksiin unionin jäsenvaltiona ei tule puuttua, toisin sanoen Suomi ei kannata pakotteiden kiristämistä tai muita rangaistustoimia.

Amsterdamin sopimus tarjoaa mahdollisuuden pidättää väliaikaisesti jäsenmaalta jäsenyyteen liittyvät oikeudet, jos maa vakavasti ja jatkuvasti rikkoo unionin perusarvoja.

Tämä mahdollisuus on edelleen olemassa ja sitä sopii väläyttää niin Itävallalle kuin muillekin, jos tarve vaatii.

Laajentuvan EU:n on huolehdittava kansalaisten perusoikeussuojan säilymisestä, eikä silloin sisäisiin asioihin vetoaminen pelasta ketään. Mutta Itävallan kohdalla meneteltiin tökerösti, vaikka tarkoitus mitä ilmeisimmin oli saada aikaan varoittava ennakkotapaus.

Demari edellyttää, että postin peruspalvelut turvataan

Suomen Postin rakennemuutos sai aikaisempaa tarkemman hahmon maanantaina. Yhtiön hallitus päätti karsia pois 250 postin omaa konttoria. Ensi vuoden puoliväliin mennessä konttoreita lopetetaan toiminnoiltaan hiljaisimmasta päästä. Työpaikka menee noin 1 500 postilaiselta.

Muutokset käynnisti yhteistyön päättyminen Leonia-pankin kanssa. Korvaavia toimintoja ei postin johdon mukaan onnistuttu löytämään, ja vaihtoehdoksi jäi konttoriverkon karsinta.

Postin rakennemuutos uhkaa heikentää yhteiskunnan peruspalveluja alueilla, joissa niitä on karsittu jo muutenkin. Vaikka osa lopetettavista konttoreista sijaitsee taajamissa, on ilmeistä, että Itä- ja Pohjois-Suomi saa varautua rakennemuutoksen kielteisimpiin seurauksiin.

Posti lupailee, että konttorien vähennyksestä huolimatta palvelut voidaan turvata asiamiespostien avulla. Näitä yhteistyökumppaneita haetaan tiiviisti. Määrällisesti päästäneen tyydyttävään lopputulokseen, mutta entä laadullisesti? Se, mikä ennen tehtiin päätyönä, muuttuu sivutoimeksi, minkä voi ajatella heikentävän palvelutasoa.

Viime vuodelta Suomen Posti teki taloudellisesti aivan hyvän tuloksen. Se mahdollistaa varautumisen edessä oleviin henkilöstöjärjestelyihin, joihin on suunniteltu runsaan 200 miljoonan tukipaketti. Sitä epäilemättä tarvitaan pehmentämään muutoksen tuomia kolhuja.

Silti mieltä jää vaivaamaan ajatus postin perustehtävistä. Onko toiminnan oltava mahdollisimman kannattavaa vai pitäisikö paino asettaa postin peruspalvelutehtävien hyvään hoitoon, jos molempien toteuttaminen samanaikaisesti käy kovin vaikeaksi?

Postin tarjoamat palvelut muodostavat haja-asutusalueilla tarvittavan sidoksen toimivalle yhteisölle. Sen menetys voi purkaa muitakin palveluja ja lopputuloksena yhteiskunnan maksettavaksi tulevat kokonaiskustannukset saattavat kasvaa suuremmiksi kuin postin tulouttama voitto. Kokonaisuus jää silloin miinukselle.

Tämä harkinta on postin rakennemuutoksessa jo ohitettu, minkä vuoksi olennaisinta on keskittyä siihen, että henkilöstökysymykset hoidetaan mahdollisimman hyvin ja että postin peruspalvelutehtävä pidetään edelleen kirkkaana mielessä. Tulosta saa tehdä, mutta ei palvelujen kustannuksella.

Kansan Uutiset on huolissaan postin työttömistä

Pahin vaihtoehto toteutuu posteissa. Leonian pankkipalveluita korvaavaa toimintaa ei löytynyt, ja noin 1 5000 postin toimihenkilöä joutuu etsimään muualta työtä tai päätyy työttömäksi.

Asia varmistui maanantai-iltana Postin hallituksen kokouksessa. Onni onnettomuudessa on, että maa sattuu juuri nyt elämään voimakasta nousukautta, ja suuri osa irtisanottavista postilaisista löytänee uutta työtä pankeista ja muista palvelutehtävistä.

Postin palvelupisteiden vähenemiseen on tiedetty varautua siitä lähtien, kun Leonia ilmoitti lopettavansa yhteistyön postin kanssa. Posti on saanut Leonian pankkipalveluiden hoidosta vuosittain noin 400 miljoonaa markkaa.

Nykyisen toimipaikkaverkon menot ovat noin miljardi markkaa vuodessa. Postikonttoreita joudutaan lopettamaan, kun korvaavia tehtäviä ei löytynyt huolimatta vuosia kestäneestä etsiskelystä.

Osa henkilöstön vähennyksestä hoituu ns. luonnollisen poistuman kautta. Postin henkilöstön normaalikin vaihtuvuus on noin 900 henkeä vuodessa. Konsernin palveluksessa on myös toista tuhatta määräaikaista työntekijää.

Posti lupaa etsiä uuden työpaikan yli puolelle 1 500:sta. Postilaisia on siirtynyt jo nyt pankkien, erityisesti osuuspankkien, palvelukseen, ja kysyntä näyttää jatkuvan. Silti erityisesti maaseudulla on uuden työn löytäminen vaikeaa.

Postin omien konttoreiden määrä putoaa 550:stä noin kolmeensataan. Postin johto vakuuttaa, ettei postin palvelutaso laske, sillä postipalveluita tarjoavien palvelupisteiden määrä pysyy ennallaan, noin 1 500:ssa. Asiamiespostit korvaavat sulkeutuvat postikonttorit.

Asiakkaat ovat Postin mukaan olleet asiamiesposteihin yhtä tyytyväisiä kuin varsinaisiin postinkonttoreihinkin. Se pitänee paikkansa, sillä useimmat asiamiespostit toimivat myymälöiden yhteydessä, ja ne ovat auki paljon pitempää kuin postin omat konttorit. Lisäksi postiasiat voi hoitaa kaupassa käynnin yhteydessä.

Leonian palveluiden loppuminen postikonttoreista on kansalaisille suurin menetys, mutta sillehän ei Posti mitään voi. Lähin pankki saattaa harvaan asutuilla seuduilla siirtyä kymmenien kilometrien päähän. Näin käy vielä juuri siellä, missä asujaimisto on vanhinta ja missä liikenneyhteydet ovat huonoimmat. Peräkylän mummoilla on kaiken lisäksi muita heikommat edellytykset ruveta hoitamaan pankkiasioitaan kotitietokoneella.

Posti ei lopeta konttoreitaan siksi, että Postilla kokonaisuudessaan menisi huonosti. Postin tulos parani viime vuonnakin selvästi. Tulos oli rahoituserien jälkeen 460 miljoonaa markkaa eli 107 miljoonaa markkaa enemmän kuin vuotta aiemmin.

Tällä tuloksella pitäisi auki melkoisen määrän tappiollisia tai kannattavuuden rajalla keikkuvia postikonttoreita. Se ei kuitenkaan olisi vallitsevan ajattelutavan mukaista.

Postikin on liikelaitos, jonka tehtävä on ennen kaikkea tuottaa voittoa omistajalleen, valtiolle. Kansalaisten palvelusta se huolehtii vain, mikäli se on liiketaloudellisesti kannattavaa. Suomella oli varaa pitää postin kulkua kansalaisten perusoikeutena vuosisatojen ajan, mutta ei ole enää, kun maa on rikkaampi kuin koskaan.

Turun Sanomien mukaan ulkopolitiikan työnjakoon jäi edelleen tulkinnanvaraa

Pääministeri Paavo Lipposen tiistaina eduskunnalle antama ilmoitus ulkopoliittisen päätöksenteon käytännöstä ei tuonut ratkaisevaa uutta kiistaan presidentin ja pääministerin rooleista. Perimmäinen ongelma on uunituoreen perustuslain säädösten tulkinnanvaraisuus.

Kohta kyllästymiseen asti siteeratun perustuslain 93 pykälän ensimmäisen momentin mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Seuraavassa momentissa presidentti rajataan kokonaan Euroopan unionia koskevan päätöksenteon ulkopuolelle.

Tammikuun lopulla tehty Itävallan EU-painostuspäätös osoitti, miten rivakasti pääministeri on alkanut ottaa haltuunsa aiemmin valtion päämiehelle kuulunutta valtaa. Istuva presidentti Martti Ahtisaari sai kuulla boikottilinjaa tukeneesta Suomen kannasta vasta jälkikäteen, vaikka maassa sentään elettiin vielä vanhan valtiosäännön mukaan.

Itävalta-ratkaisun yksityiskohtia eduskunnalle selostanut Lipponen antoi ymmärtää, että presidentin sivuuttaminen oli pikemminkin kömmähdys ja työtapaturma kuin tietoinen teko. Eduskuntaryhmien tiukasti arvostelema pääministeri lupasi huolehtia, että vastaisuudessa tieto kulkee asianosaisille tehokkaammin.

Lipponen kertasi toimintaperiaatteet, joista hän on tasavallan presidentti Tarja Halosen kanssa ulkopoliittista päätöksentekoa koskien sopinut. Niissäkin korostetaan presidentin ja hallituksen aktiivista yhteistyötä sekä kiinteää yhteydenpitoa pääministerin, ulkoministerin ja muiden ulkosuhteista vastaavien ministerien kanssa.

Kaiken pitäisi siis olla kunnossa. Eikä kuitenkaan ole. Sen myönsi viimeksi hallituksen tuore ulkoministeri, Sdp:n Erkki Tuomioja. Hän päivitteli tiistain lehtihaastattelussa työn- ja vastuunjaon epämääräisyyttä erityisesti hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa (hutva).

Pääministerin johtama valiokunta kokoontuu presidentin kanssa "aina, kun asiat sitä vaativat". Presidentti johtaa kokousta asioissa, joissa "hän antaa Suomen ulkopolitiikkaa koskevat toimintaohjeet". Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on käytännön kannalta luvattoman moniselitteistä.

Tulkintaongelmiin törmätään jo siinä, mikä kuuluu perinteisen ulko- ja mikä nykyisen EU-politiikan piiriin. Integraation edetessä rajanveto käy yhä vaikeammaksi. Kuka reviirit viime kädessä päättää ja paaluttaa? Ja miten menetellään silloin, kun presidentti ja pääministeri ovat linjauksista eri mieltä.

Tuomioja toteaa aivan oikein, joskin jälkiviisaasti, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan menettelytavoista äitynyt keskustelu on kovin myöhäsyntyistä. Se olisi pitänyt käydä ja johtopäätökset tehdä silloin, kun perustuslakia säädettiin.

Vahinko, että uudistuksen kanssa vuosikausia hangoitelleet ja vikuroineet sosiaalidemokraatit vasta nyt huomaavat, kuinka turmiollisia lainsäädännön selkeydelle poliittiset kompromissit saattavat olla.

Koonnut: TK
8.3.2000

Muut lehdet -sivulle