Viron suojeluskuntien myrskyisä historia
Syyskuussa 1917 Tallinnaan perustettiin merikapteeni Johan Pitkan aloitteesta suojeluskuntajärjestö nimeltään Omakaitse. Sen tavoitteena oli puolustaa kansalaisia ja yksityisomaisuutta aikana, jolloin yhteiskunta ei siihen enää pystynyt.Vastaavanlaisia kodinturvajoukkoja perustettiin muuallakin Virossa, mutta yhtenäistä keskushallintoa järjestöille ei ehditty luoda. Järjestö toimii edelleenkin, vaikka sen historia on ollut poikkeuksellisen ankara.
Suojeluskuntien toimintaa vaikeuttivat alussa bolseviikit, joiden hallinto Virossa kesti lokakuusta 1917 helmikuuhun 1918. Esimerkiksi Tallinnan Omakaitse-järjestön toimiston bolseviikit sulkivat marraskuussa 1917.
Bolseviikkien valta päättyi saksalaisten miehitettyä Viron helmikuussa 1917. Saksalaiset antoivat suojeluskuntatyön jatkua, mutta miehittäjien perustama Bürgerwehr-Omakaitse oli täysin baltiansaksalaisten johtama.
Virolaiset perustivat maanalaisia suojeluskuntayksiköitä, joiden toiminta tosin oli hyvin pienimuotoista. Ensimmäinen maailmansota päättyi Saksan antautumiseen 11. marraskuuta 1918. Samana päivänä kokoontui Viron väliaikainen hallitus ja sen tärkein päätös oli perustaa uusi suojeluskuntajärjestö: Eesti Vabariigi Kaitseliit.
Suojeluskuntien hallinto oli valtakunnallinen ja järjestöllä oli oma ylipäällikkö ja pääesikunta. Jäsenmäärä oli alkuvaiheissaan noin 11 000 miestä. Organisaatio alkoi kehittyä suotuisasti koko maassa, mutta sodan syttyminen Neuvosto-Venäjää vastaan marraskuun lopussa 1918 muutti kaiken.
Puna-armeija pyrki seuraamaan vetäytyviä saksalaisia ja samalla miehittämään Baltian maat. Viro oli siten suurissa vaikeuksissa saksalaisten vetäytyessä ja puna-armeijan samanaikaisesti hyökätessä.
Jäsenyys pakollista
Sekavissa oloissa Viron väliaikainen hallitus ryhtyi mobilisoimaan armeijaa. Liikekannallepano koski myös suojeluskuntia, jonka jäsenyys määrättiin pakolliseksi kaikille 16-60-vuotiaat miehille, jotka eivät jo olleet armeijassa.
Tämä oli poikkeuksellista, koska yleensähän suojeluskunnat ymmärretään vapaaehtoiseksi, siviilien muodostamaksi kansalaiskaartiksi.
Luonnollisesti erilaisia vapautuksia ja poikkeuksia myönnettiin, mutta tästä huolimatta Viron suojeluskuntiin kuului enimmillään noin 130 000 miestä, joten järjestö oli miesvahvuudeltaan suurempi kuin maan armeija. Siinä oli 75 000 miestä.
Suojeluskuntalaiset oli jaettu kahteen kategoriaan iän mukaan. Nuoremmat, 16-45-vuotiaat miehet kuuluivat ensimmäiseen ja tätä vanhemmat toiseen kategoriaan. Toiseen kategoriaan määrättiin myös miehet, jotka olivat poliittisesti epäilyttäviä.
Suojeluskuntien päätehtävänä oli Viron sisäisen turvallisuuden varmistaminen. Tämä oli laaja kokonaisuus, mutta keskeisimmät tehtävät olivat katupartiointi, rajavartiointi ja vankileirien ylläpito.
Lisäksi tärkeiden rautatiekohteiden kuten siltojen vartioiminen oli välttämätöntä maan puolustukselle,sillä panssarijunilla oli tärkeä asema vapaussodassa. Suojeluskunnat osallistuivat myös sotaan lähettämälle rintamalle useita pataljoonia armeijan avuksi.
Tarton rauhansopimus helmikuussa 1920 oli Virolle edullinen, mutta samalla rauha merkitsi suojeluskunnille lopun alkua. Pakkojäsenyyden poistuttua valtaosa jäsenistä erosi ja suojeluskuntien toiminta väheni asteittain ja viimein jäljellä olivat enää vain urheilu- ja metsästysseurat. Näidenkin toiminta ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Etenkin urheiluseurat kärsivät ohjaajien puutteesta.
Käytännössä Virossa ei ollut lainkaan suojeluskuntatoimintaa vuosina 1921-1924. Syitä Kaitseliit-järjestön alennustilaan oli useita, kuten sotaväsymys ja jälleenrakentaminen, joka sitoi miehiä muihin tehtäviin. Rauhan tultua suojeluskuntatyötä ei pidetty tarpeellisena, vaikka Virossa toimi aktiivinen kommunistipuolue ja naapurimaana oli Neuvosto-Venäjä.
Kommunistit menestyivät kohtalaisesti 1920-luvun vaaleissa, mutta väkivaltaista vallanottoa yritettiin 1. joulukuuta 1924. Kommunistit yrittivät vallata Tallinnan tärkeimmät kohteet, kuten lentokentän ja kasarmit.
Kaappausyritykseen osallistui vain 300-400 miestä ja se kukistettiin verisesti. Jälkiselvittelyt aikaansaivat suuria muutoksia virolaisessa yhteiskunnassa. Eräs tärkeimmistä oli suojeluskuntien uudelleenperustaminen joulukuussa 1924. Virossa ymmärrettiin viimein, että sisäisessä turvallisuudessa oli suuria aukkoja ja valtio panosti voimakkaasti suojeluskuntien kehittämiseen.
Merkittävä asema
Suojeluskuntajärjestöllä oli merkittävä osuus yhteiskunnassa aina neuvostomiehitykseen asti. Varsinaisen suojeluskunnan lisäksi perustettiin naisjärjestö (Naiskodukaitse), poikajärjestö (Noored Kotkad) ja tyttöjärjestö (Kodutütred).
Viron suojeluskunnilla oli eriasteista yhteistyötä useiden maiden kuten Latvian, Liettuan, Unkarin ja Suomen suojeluskuntajärjestöjen kanssa. Yhteistyön pääpaino esimerkiksi Suomen suojeluskuntien kanssa oli lähinnä urheilussa.
Neuvostomiehitys merkitsi jälleen Viron suojeluskuntatoiminnan loppua. Kesäkuussa 1940 järjestö lakkautettiin ja useita suojeluskuntaupseereita teloitettiin tai lähetettiin Siperiaan.
Lähes 50 vuoden tauon jälkeen ensimmäiset suojeluskuntaosastot perustettiin vuonna 1990 ja laillisesti Kaitseliit alkoi toimia syyskuusta 1991. Nykyisin Viron suojeluskunnat ovat keskeinen osa maan puolustusjärjestelmää kuten ensimmäisen itsenäisyyden aikana.
Nykyisin jäseniä on noin 14 000, joista 6 000 kuuluu nuorisojärjestöihin. Viron suojeluskuntien tulevaisuus näyttää siis lupaavalta.
Yhteiskunnallista painoarvoa lisää, että suojeluskuntaorganisaatio on koko maan kattava, sillä Tallinnassa sijaitsevan pääesikunnan lisäksi toimii 15 alueosastoa.
Omien harjoitustensa lisäksi Kaitseliit on tiiviissä yhteistyössä armeijan, poliisin ja rajavartioston kanssa ja suojeluskuntalaiset ovat auttaneet palokuntiakin osallistumalla mm. metsäpalojen sammuttamiseen.
JARKKO KEMPPI
31.3.2000
Kirjoittaja on fil.lis. ja tekee Joensuun yliopistossa väitöskirjaa aiheesta Viron suojeluskuntien organisoituminen ja toiminta 1917-1924
