Kellonvalaja hakee soittimeensa antaumuksellista sointia

- Kun katselin nuorukaisena isoisän kellon valamista, ajattelin, että tuonhan voi tekniikan avulla tehdä paljon helpommin. Opiskeluvuosien ja lukuisten kokeilujen jälkeen sain sitten todeta, että ilman perinteisiä materiaaleja ja työtapoja kellosta ei saa kauniisti soivaa.

Oppinsa Alvi Ruonala on saanut Hailuodossa kelloja valaneelta isoisältään. Myös isoisän isoisä teki kelloja. Vanhojen taitajien kelloja ei ole säilynyt näille päiville, koska rikki menneet kellot on perinteisesti sulatettu ja valettu uudelleen.

Oppeja Ruonala on hankkinut kellonvalamisessa ammattikoulusta aina insinööritasolle saakka. Teknikoksi valmistunut Ruonala palasi vuosien työteon jälkeen vielä koulunpenkille ja teki insinöörin lopputyön kellonvalamisesta.

Tärkeintä on ääni

Opeistaan huolimatta kellonvalaminen on Ruonalalle aivan muuta kuin metallin työstämistä. Tärkeintä kellon valamisessa on luoda kauniisti soiva instrumentti, ja siihen on mestarilla monta niksiä.

- Esimerkiksi kellon sisä- ja ulkopinnan on jäätävä osittain rosoiseksi. Mitä karheampia pinnat ovat, sitä kauniimpi ääni kellosta tulee.

Vastaavasti sileä pinta saa kellon soimaan Ruonalan mukaan kolkosti. Hän vertaa sileää kelloa tyhjään huoneeseen, joka kaikuu ontosti. Hyvän kellon pitää kellonvalajan mukaan soida, ei kaikua.

Ruonala valmistaa kelloja tilauksesta asiakkaan tarpeiden mukaan. Ruonalan pajassa tehdään mm. aisakelloja hevostalleille ja perinteisiä vellikelloja, joita laitetaan nykyään myös grillikatoksiin. Suurin osa kelloista menee kuitenkin liikelahjoiksi, läksiäislahjoiksi sekä muusikoille soittimiksi.

Kirkonkelloja Ruonala ei ole valanut lukuunottamatta Lapin erämaakirkkoon valamaansa kelloa. Suurin osa Suomen kirkonkelloista tulee Ruonalan mukaan Hollannista, jossa hinnat on pystytty polkemaan kaikkein halvimmiksi.

Kellojen lisäksi Ruonalan valimossa syntyy kuparimortteleita, kuppitiukuja ja kulkusia, joiden syntyhistoria sijoittuu kelloja varhaisemmalle kaudelle. Toisin kuin kelloissa, perinteisissä kulkusissa ei tarvita rautaa, vaan niiden sisällä soi pieni kivi tai pronssihauli.

Kello soi neljällä äänellä

Ruonalan kellojen moniäänisyys sai alkunsa tulipalossa vaurioituneesta kellosta, joka tuotiin sepälle korjattavaksi. Kuumuus oli vaurioittanut kelloa, josta Ruonalan kokeillessa löytyi kolme eri äänellä soivaa paikkaa. Havainto siitä, että lämpö voi vaikuttaa kellon ääneen käynnisti kellonvalajan systemaattisen yrityksen tehdä moniääninen kello.

Kehittelyn tuloksena syntyi vuoden 1995 Guinnessin ennätysten kirjaankin päässyt neliääninen kello. Kellon alemman kehän vastakkaiset sivut soivat yhden sävelaskeleen päässä toisistaan. Ylemmältä kehältä löytyvien äänten ero on puoli sävelaskelta. Jotta kaikki äänet löytyvät, on kellon sisällä kaksi kieltä.

Ruonalan kellon moniäänisyyttä ei ole saatu aikaan jälkeenpäin kuumentamalla, sillä se pilaa kellon äänen. Vuosien kehittelyn tulos on ammattisalaisuus, mutta jotakin kellonvalaja suostuu kertomaan.

- Kellon ääneen vaikuttavat vasta valetun kellon jäähtymisnopeus ja metalliseos, jota valussa on käytetty. Tärkeä tekijä on myös kellon sisäinen rakenne, eli kuinka se pienenee tai kasvaa hartioita kohden, Ruonala valottaa.

Hienosäätöä vaativa tekijä on myös muotissa käytettävän hiekan kaasunpäästökyky. Kun muotin hiekkaan lisätään puuroa, se höyrystyy uunissa lämmitettäessä ja luo itsestään useita kaasunpäästökanavia. Valuvaiheessa metallin jäähtymisessä syntyvät kaasut pääsevät hyvin pois, ja valmiiseen kelloon tulee antaumuksellinen ääni.

- Teollisessa valmistuksessa kello valetaan kokiilimuottiin, johon on tehty kaasunpäästökanavat. Kun metalliseos jäähtyy tällaisessa muotissa, muodostuu kellon äänestä epätasainen, Ruonala kertoo.

Vaskikellojen "viritykseen" vaaditaan tietysti myös sävelkorvaa. Ruonala haki nuoruudessaan Fazerin pianotehtaalle virittäjänoppiin. Nuoren miehen sävelkorva todettiin kokeissa absoluuttiseksi, mutta virittäjän ura jäi kellonvalamiselle toiseksi.

Kelloja mestaritaikurille

Kenties kuuluisimmat kellonsa Ruonala on valanut taikuri Simo Aallolle, joka vastikään voitti lähitemppujen maailmanmestaruuden Ruonalan kellosarjalla.

- Simo Aalto otti minuun yhteyttä 80-luvun lopulla. Hän kysyi, voisinko valmistaa sävelasteikon muodostavan sarjan kelloja, jotka menevät sisäkkäin ja joista pienimmän alle mahtuu vielä kulkunen, Ruonala muistelee.

Kellonvalaja otti haastavan työn vastaan ja onnistui valamaan kaunisti soivan kellosarjan sekä kaikista pienimmän kulkusen. Ruonala on sittemmin valanut Aallolle muitakin kelloja, joiden lukumäärää hän ei suostu paljastamaan.

Näin Ruonalan kellot syntyvät

- Kellon malli valmistetaan puusta, yleensä koivusta. Jos kellon alemmalle kehälle halutaan teksti, se tehdään öljymaalin, tuhkan ja pihkan sekoituksesta, joka kovettuu puun pinnalle.

- Valumuotti tehdään hiekasta. Lähimmäksi kellon pintaa tuleva hiekka haetaan mieluiten Ivalon Lemmenjoen hiekkadyyneiltä, jossa vesi on huuhtonut hiekan puhtaaksi. Loppu täytehiekka on lähimaastosta.

- Jotta hiekka saadaan kovettumaan uunissa, siihen lisätään perinteisiä, salaisiakin aineita, kuten kaljaa, maitoa tai puuroa.

- Puumalli asetetaan kupariseen kaavauskehikkoon, joka täytetään hiekalla. Sen jälkeen puumalli poistetaan ja muottipuoliskoja paistetaan uunissa yön yli.

- Valmiin muotin pinta tasoitetaan linnun sulalla, ja siihen tehdään valuaukko. Hiekkamuotti kuivataan avonuotiolla kivilohkareiden välissä.

- Kellon metalliseos valmistetaan kuparista ja tinasta, joihin lisätään tavoitellusta äänestä riippuen esimerkiksi hopeaa tai kultaa. Seosta sulatetaan grafiittikivestä valmistetussa upokkaassa 1-2 tuntia. Sulatuksen aikana muodostuva kuona poistetaan.

- Sula metalliseos kaadetaan upokaspihtien avulla kaavauskehikossa olevaan hiekkamuottiin sen valuaukon kautta. Metallin jäähtyminen kestää kahdesta tunnista vuorokauteen.

- Kellon sisä- ja ulkopinnat hiotaan käsin, sen kantaan porataan reikä ja sisälle laitetaan metallivartinen pronssikieli. Kellon nauha punotaan nahasta.

STT-IKK
4.8.2000

Ajassa -sivulle