Suomen eliölajeista joka kymmenes uhanalainen
Suomessa on tähän mennessä (1985 ja 1991) laadittu kaksi laajaa arviointia maamme uhanalaisista eliölajeista. Nämä "Suomen luonnon punaiset kirjat" ovat luoneet vankan perustan luonnon monimuotoisuuden vaalimiselle.Ensi syksynä ilmestyy kolmas, uhanalaisuutta koskevilta kriteereiltään uudistettu selvitys Suomen lajien uhanalaisuus 2000.
Tämän ajan tasalle saatetun katsauksen mukaan Suomi-neidon sylissä elää noin 43 000 eliölajia. Noin 15 000 lajista on riittävästi tietoja niiden tilanteen arvioimiseksi.
Selvityksen perussanoman voi tiivistää lyhyesti: Suomessa on 1 505 uhanalaista eliölajia eli joka kymmenes eliölaji on uhanalainen.
Niiden mahdollista häviämistä ei voi kuitata pelkällä toteamuksella, sillä Suomi, monien muiden maiden tavoin, on sitoutunut huolehtimaan oman alueensa eliölajiston säilymisestä.
Hupenevat perinne- ja kulttuuriympäristöt
Suomi on metsien peittämää maata, ja metsät ovat myös tärkein uhanalaisten eliölajien elinympäristö: 38 prosenttia uhanalaisista on ensisijaisesti metsän asukkeja. Suurimpia ongelmia on vanhojen metsien ja rehevien lehtojen eliölajeilla.
Perinteisen maaseudun ja muiden kulttuuriympäristöjen merkitys uhanalaisten eliölajien suojelussa on kasvanut, sillä niiden tarjoamassa elinympäristössä elää 28 prosenttia uhanalaisista eliölajeista. Edellisiin selvityksiin verrattuna lajimäärä on kaksinkertaistunut.
Ruotsissa tällaisissa ympäristöissä on jo enemmän uhanalaisia lajeja kuin metsissä. Näitä hupenevia elinympäristöjä ovat maaseudun perinteiseen maatalouteen kuuluneet kedot ja niityt, hakamaat, lehdesniityt ja ojanpientareet.
Puolivillinä rehottavat puutarhat, puistot ja pihat sekä monenlaiset joutomaat puolestaan pitävät yllä monipuolisempaa eliölajistoa kuin siististi hoidetut viheralueet.
Näiden elinympäristöjen merkitys näkyy hävinneiden eliölajien määrässä. Uusimman arvion mukaan Suomesta on kaiken kaikkiaan hävinnyt 186 eliölajia. Niistä lähes 40 prosenttia on elänyt perinne- ja kulttuuriympäristöissä. Kolmannes hävinneistä lajeista on ollut metsän eläjiä.
Uhanalaisia kasveja useita
Rakentaminen muuttaa tavallisesti voimakkaasti luonnonympäristöä. Eläimet voivat usein siirtyä muualle, mutta kasvien kasvupaikat tuhoutuvat lopullisesti.
Jos kysymyksessä on vain muutamana kasvustona esiintyvä harvinainen laji, seurauksena saattaa olla sen häviäminen.
Rakentamisen takia Suomesta ovat aikoinaan hävinneet esimerkiksi siperianlillukka ja mesikämmekkä. Nykymaailmassa sama syy uhkaa voimakkaasti muun muassa kellokanervaa, vuorikuismaa ja lehtoängelmää.
Syksyllä ilmestyvässä selvityksessä uhanalaisuuden arvioimiseen käytetään kansainvälisesti uudistettuja kriteereitä. Kun niiden perusteella puhutaan uhanalaisista eliölajeista, käsite sisältää kolmeen eri ryhmään kuuluvia lajeja.
Uuden luokituksen mukaiset äärimmäisen uhanalaiset lajit ovat välittömässä vaarassa kadota maamme luonnosta.
Perinteisessä maaseutuympäristössä eläviä kasveja ovat muun muassa valoisien hakamaiden koristus koiranruusu ja tuoreilla niityillä viihtyvä isopukinjuuri.
Erittäin uhanalaisten lajien elinympäristö muuttuu tai niiden määrä vähenee sellaista vauhtia, että niillä on selkeä uhka hävitä jo lähitulevaisuudessa. Maaseutuympäristössä tällaisia kasveja ovat muun muassa idänverijuuri, ketokatkero ja värimaratti.
Uhanalaisten kolmannen ryhmän muodostavat vaarantuneet lajit, joilla on suuri uhka hävitä "keskipitkällä aikavälillä". Tällaisia lajeja on luonnollisesti enemmän kuin kahden kriittisemmän ryhmän lajeja.
Maaseutuympäristössä tutuimpia ovat monet hanhikit ja noidanlukot, hirvenkello, keltamatara, ketoraunikki, peltomaitikka ja isolinnunruoho.
Kaikki yllä mainitut kasvit ovat ns. putkilokasveja, kehittyneimpiä kasveja, joihin kuuluvat kukkakasvit ja sanikkaiset. Suomen putkilokasveista 180 lajia arvioidaan uhanalaisiksi eli ne kuuluvat johonkin yllä mainituista kolmesta ryhmästä.
Puolet elää ihmisen luomissa perinne- ja kulttuuriympäristöissä, mikä hyvin kertoo tällaisten elinympäristöjen merkityksestä.
Ketoja ja niittyjä täytyy vaalia
Monet uhanalaiset kukkakasvit viihtyvät kedoilla ja niityillä. Sopivan sateisena kesänä kuivan kedon kukkaloisto jatkuu keväästä syksyyn.
Kedon tunnusomaisia ja luonnonystävien tuntemia kasveja ovat esimerkiksi keto-orvokki, mäkitervakko, kissankello, hopeahanhikki ja lapsuuden aurinkoiset kesät mieleen tuova ahomansikka.
Kosteat niityt ovat usein tavattoman reheväkasvuisia. Suurikokoisia ja tuttuja kasveja ovat erilaiset leinikit, kellot ja matarat sekä kookkaina rehottavat mesiangervo, huopaohdake ja karhunputki.
Upeimmat kedot ja niityt ovat kesäisessä kukkaloistossaan kuin kimaltavia helmiä maamme muuten melko karussa luonnossa. Kesäniloisen luonnon kauneuden kruunaavat kukkameren yllä tanssivat päiväperhoset ja tuhannet kasvillisuuden suojassa viihtyvät hyönteiset.
Viime aikoina hupenevia ketoja ja niittyjä on rauhoitettu ja niitä on ryhdytty aktiivisesti hoitamaan. Yksinkertainen, usein riittävä tapa hoitaa niittyjä on niittää ne pari kertaa vuodessa.
Myös uusia ketoja ja niittyjä on perustettu monen maatilan ja omakotitalon pihapiiriin. Tällaisella aktiivisella työllä voidaan konkreettisesti suojella häviämässä olevia kasveja ja samalla niitä käyttäviä eläimiä, erityisesti perhosia.
Ks. Verkkouutisten artikkelit:
MATTI LEINONEN
4.8.2000
Kirjoittaja on ympäristöekologian dosentti, tieto- ja oppikirjailija.
