Arkadianmäen ääni
4.2.2000
Työn ja asumisen suuntaan voidaan vaikuttaa
Ihmiset muuttavat Suomessa näinä päivinä lähes yhtä paljon kuin 1960- ja 70-luvun suuren muuttoaallon aikoina. Muuttoliike kohdistuu nyt pääasiassa muutamiin harvoihin kaupunkeihin tai kaupunkiseutuihin.
Muuton takana on monenlaisia syitä, joista varmasti keskeisin on työ ja sen keskittyminen, mutta lisäksi tulevat myös paremmat uramahdollisuudet, saatavilla olevat palvelut ja harrastus- sekä koulutusmahdollisuudet.
Työn ja yrittämisen keskittyminen on seurausta yhä avoimemmasta ja vapaammasta kansainvälisestä taloudesta sekä pääomien liikkeistä ja teknologisoitumisesta.
Suomen vastaus tässä kilpailussa on panostaminen osaamiseen: työvoiman laatuun ja teknologiseen etevyyteen sekä toimivaan infrastruktuuriin. Suomalaiset ovatkin jopa hämmästyttävän yksimielisiä siitä, että koulutuksen korkea laatu, kansainvälistyminen ja teknologian hyödyntäminen ovat Suomen todellisia vahvuuksia.
Teknologian kehityksen seurauksena maahamme on syntynyt yhä uusia potentiaalisia ja työllistäviä toimialoja. Tänä päivänä on teknisesti täysin mahdollista yrittää ja työskennellä missä tahansa osassa Suomea.
Maaseutujen ja syrjäisempien alueiden yhtenä erityisenä mahdollisuutena onkin, että tulevaisuudessa suurten kasvukeskusten tietotekniikan työntekijöiden pula ja tästä syntyvä luonnollinen tarve luoda sivu- ja alihankintakonttoreita toisivat nämä yritykset juuri niille alueille, joissa on koulutettua työvoimaa ja vapaata tilaa saatavilla. Tässä tilanteessa alueellinen aktiivisuus on erityisasemassa.
Valtion tehtävänä peruspalveluiden takaaminen
Uhkakuvana voidaan kuitenkin pitää sitä, että muuttoliikkeen seurauksena poislähtevien osaajien, yrittäjien ja työntekijöiden joukko nousee joillain alueilla niin suureksi, että uutta innovaatiota ei enää luontaisesti synny.
Tämä vaikuttaa siihen, että talous taantuu edelleen ja kyky uusien työpaikkojen luomiseen heikkenee. Tätä puutetta ei laadukas, tilava ja halpa asuminen tai kaunis luonto voi korvata.
Valtion onkin päätöksillään ja yhteistyössä kuntien varmistettava riittävän peruspalvelurakenteen ja infrastruktuuritason ylläpitäminen sekä luotava kannustimia, että kilpailukykyiset kauppa-, posti-, ja pankkipalvelut ja täten yrittämisen ja asumisen perusedellytykset voidaan taata kaikkialle maahamme.
Kuntien yhteistoiminta on välttämättömyys
Samalla kun tartutaan taantuvien muuttotappioalueiden ongelmiin on kyettävä katsomaan myös muuttovoittoalueiden ongelmia - ei toistensa vastaisina vaan saman kokonaisuuden osina.
Muuttovoittoalueiden ongelmat kärjistyvät mm. asuntojen hintojen nousemisena sekä terveyskeskusten, koulujen ja päiväkotien ylikuormittumisena.
Keskittymiskehityksen yksi vääjäämätön seuraus on myös kuntatalouden erojen kärjistyminen. Oman ongelman muodostaa myös kuntien haluttomuus yhteistoimintaan eri palveluiden suunnittelussa.
Kuntien yhteistoiminnan takaamiseksi onkin syytä harkita, kuntien itsehallinnollinen asema huomioiden, jopa lakisääteistä toimeksiantovelvoitetta kuntien eriteltyihin esim. palo- ja pelastustoimea koskeviin seutukunnallisiin tai talousaluekohtaisiin tehtäviin.
Odotettavaa on myös, että tulva kaupunkeihin tulee jossain vaiheessa aiheuttamaan kaupungistumisen vastareaktion ja johtaa muuttoaaltoon takaisin maaseutujen pieniin ja edullisempiin taajamiin.
Tämän vastareaktion käynnistämisessä laajemminkin esim. maakunnalliset kampanjat, joita on kokeiltu mm. Pohjois-Karjalassa, voivat olla ratkaisevassa asemassa.
Rajojen asettamisesta positiiviseen kannustamiseen
Yksi lähiaikojen suurimmista haasteista Suomessa on saada vahvat ja menestyvät kasvukeskukset säteilemään hyvinvointia ympäristöönsä ja luoda maahamme eri tyyppisiä, eri kokoisia ja eri kehitysvaiheissa olevia kasvukeskuksia.
On myös uskallettava tunnustaa tosiasiat kuten se, että tuotannon ja väestön keskittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, joka vauhdittaa tuotannon kasvua ja rakennemuutosta.
Keinotekoisten rajojen asettaminen tälle keskittymiselle johtaisi vain siihen, että taloudellinen kasvu heikkenisi, mikä johtaisi edelleen muihin laajempiin ongelmiin. Rajojen asettamisen sijasta onkin pyrittävä tuotannon ohjaamiseen eri puolille maata positiivisten kannustimien avulla.
Samoin kuin luonnollista muuttoliikettä ei voida rajoittaa, ei valtion myöskään ole syytä rajata kasvukeskusten lukumäärää. Suurehkoja maanosallisia kasvukeskuksia on nyt syntymässä ehkä kymmenkunta ja näidenkin keskusten kehitys eriytyy toisistaan.
Lisäksi tarvitaan kuitenkin runsaasti maakunnallisia ja seutukunnallisia kasvukeskuksia tai keskittymiä, jotka löytävät oman erikoistumisalansa ja tukevat ympäröivää maaseutua.
Luonnollisimmat ja vahvimmat keskukset syntynevät alueille, joilla on yliopisto ja/tai ammattikorkeakoulu antamassa lisää kasvupotentiaalia.
Esimerkiksi Joensuun, Jyväskylän, Kuopion ja Oulun yliopistot ovat selvästi tuoneet omalle alueelleen uutta osaamispotentiaalia ja rohkaisseet opiskelunsa päättäneitä nuoria jäämään opiskelupaikkakunnallensa työhön ja yrittämään.
Oulu ja Oulun yliopisto lienee tunnetuin esimerkki menestyneestä kasvukeskuksesta.
Usein kuitenkin unohdetaan, että Oulun ihmeen rakentaminen kesti vuosikymmeniä ja vaati yliopiston onnistuneiden strategisten linjavalintojen lisäksi yliopiston ja kaupungin tiivistä yhteistoimintaa, johon liittyivät niin elinkeinopoliittiset kehittämisohjelmat kuin alueellisen riskirahoitusyhtiön perustaminen.
Italiasta mallia yrittäjyyteen
Suomessa on tyypillistä aina ajoittain etsiä eri maista malleja, joita sitten sovellamme omaan käyttöömme.
Yksi kiinnostava yrittämisen toimintamallia voisi olla ns. Italian malli, jossa rikkaan ja köyhän Italian välissä oleva ns. kolmas Italia on verkostoitunut siten, että esim. maakunnan nimi voi jo olla sama kuin yksi tuote ja yksi yritys.
Tällä mallilla pienyritykset voivat muodostaa kilpailukykyisiä tuotantoketjuja, toimia suuren yrityksen alihankintaverkostona ja päästä täten kansainvälisille markkinoille ja ne ovat myös kykeneviä tuottamaan korkeaa laatua ja uutta innovaatiota.
Meillä on myös puhuttu paljon ns. Norjan mallin mukaisista aluepoliittisista vaihtoehdoista. Norjan aluepoliittinen tukimalli, johon kuuluu normaalia alemmat verot ja maksut, on tehty erityisesti yhden Norjan maakunnan eli Finnmarkin erityistarpeita varten.
Suomessa tämän mallin soveltamisen ongelmia olisivat heti mm. alueen rajaus ja kustannukset valtiolle sekä myös kansalaisten yhdenmukaisuusperiaate. Lisäksi tänä päivänä niin Suomea kuin Norjaa koskevat EU:n kilpailuviranomaisten antamat määräykset.
Norjan mallista parhaiten hallituksen jo aloittamia aluepoliittisia linjauksia tukisi opintolainojen anteeksi antaminen niille, jotka muuttaisivat asumaan ja työskentelemään syrjäseuduille.
Meidän etumme ei ole estää nuoria muuttamasta muualle opiskelemaan ja kokemusta hankkimaan, vaan kannustaa heitä palaamaan kotimaakuntaansa ajatustensa ja ideoidensa kanssa sekä rohkaista mahdollisimman monia muitakin edes kokeilemaan asumista Suomen syrjäisemmissäkin osissa.
Ministeri Suvi Lindén onkin hiljattain luvannut, että tämän tukimuodon käyttö selvitetään opintotukijärjestelmän kehittämistä arvioivassa työryhmässä.
Vaarantamatta perustuslain yhdenmukaisuusvaatimusta tämä tukimuoto voitaneen sopeuttaa niin perustuslakiimme kuin EU:n valvontaviranomaisille sopivaksi.
Osaamisen yksimielisyydestä aluepolitiikan yksimielisyyteen
Suomalaisessa aluepolitiikassa on siirrytty teollistavasta ja suunnittelevasta kehitysaluepolitiikasta osaamiseen panostavaan aluepolitiikkaan. Nyt meidän on löydettävä yksimielisyys uuden vuosituhannen aluepoliittisesta linjastamme.
Tämän linjan on oltava toisaalta kansainväliset sitoumuksemme täyttävää, toisaalta kokonaisvaltaista siten, että aluepolitiikkaa on oltava niin muuttotappiomaakunnissa kuin täyttyvissä kasvukeskuksissa.
Suomessakin nyt noudatettavan Euroopan unionin aluepoliittisen toiminnan keskeisenä tavoitteena on alueiden elinvoimaisuuden takaaminen alueen omien asukkaiden tahdon ja taidon mukaisesti.
Informaatioyhteiskunnassa ja globaaleilla markkinoilla toimittaessa kilpailukyvyn edellytys on osaaminen ja verkostoituminen sekä positiivinen houkuttaminen pakottamisen sijasta.
Eri muotoisia kasvukeskuksia ja yritysten alihankintaverkostoja tukeva politiikka lienee kaikkein tehokkain keino alueellisen tasapainon saavuttamiseksi sekä muuttoliikkeen suuntaan ja tasapainoon vaikuttamiseksi.
Itsensä kehittämisen ja oman koulutustason nostamisen on oltava johtava ajatus erityisesti juuri syrjäseuduilla.
Maaseudun kehitykseen voidaan vaikuttaa laajentamalla yritysalaa, luomalla luottamus taloudellisen tuen johdonmukaisuuteen sekä tarvittaessa osoittamalla luonnon ja turvallisuuden erityispiirteet maaseutumaisilla seuduilla. Teknologiaan perustuvat työpaikat ovat myöskin haja-asutusalueiden erityisiä mahdollisuuksia.
Aluepoliittisen toiminnan keskeisenä tavoitteena täytyy olla taloudellisen kasvun tukeminen; sen suunnan ohjaaminen - ei rajoittaminen - ja alueellisten erojen tasoittaminen sekä osaamisen ja innovaatioiden hyödyntämisen mahdollistaminen laaja-alaisesti.
Tässä tehtävässä ei pelottelulla ja turhalla vastakkainasettelulla voiteta mitään.
JARI VILÉN
Kirjoittaja on kokoomuksen kansanedustaja Lapin vaalipiiristä.
