Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

6.10.2000

Kunnallisvaalit ovat ovella

Lokakuun 22. päivänä maamme 452:ssa kunnassa pidetään kunnallisvaalit, joissa valitaan valtuutetut seuraavaksi nelivuotiskaudeksi.

Kansalaisten arkielämän kannalta kysymyksessä ovat monessa mielessä hyvinkin tärkeät vaalit, vaikka niitä ei sellaisiksi mielletä. Monet merkit viittaavat myös siihen, että kansalaiset olisivat vieraantumassa kunnallisesta päätöksenteosta - tai päinvastoin.

Kunnat tuottavat ehdottoman valtaosan niistä palveluista, joita kansalainen elämänsä varrella tarvitsee. Kunnissa tehdään myös lähes kaikki ne päätökset, joiden vaikutukset ihminen jokapäiväisessä elämässään ja välittömässä elinympäristössään havaitsee. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, ketkä niitä tekevät.

Kun kunnallisvaaleihin on aikaa enää pari viikkoa, on erikoista, ettei vaalitaistelu vielä näy juuri missään lukuunottamatta eräitä Yleisradion harvinaisen huonosti toimitettuja vaaliohjelmia ja puolueiden tasaisen tavallisten vaalijulisteiden ilmestymistä entisestään harventuneisiin vaalitelineisiin.

Tämä ei johdu yksinomaan siitä, että ehdokkaat reagoisivat äänestäjien trendiin siirtää äänestyspäätöstään yhä lähemmäksi äänestymistapahtumaa, vaan se on osa yleisempää kehitystä.

Maassamme on järjestetty useat vaalit varsin lyhyenä aikana. Tämä johtaa vaaliväsymykseen paitsi äänestäjien myös ehdokkaiden ja puolueiden puolella.

Äänestysaktiivisuudesta ennakoidaan entistä laimeampaa, vihreitä lukuun ottamatta kaikkien merkittävien puolueiden ehdokasmäärä on laskenut ja puolueet niinikään vihreitä lukuun ottamatta uhraavat vaaleihin aiempaa vähemmän rahaa.

Äänestysaktiivisuuden ennakoitu aleneminen on huolestuttavaa. Juuri paikallisvaleissa valintojen pitäisi olla kansalaisille läheisimpiä ja intressin äänestää suurin. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, etteivät kuntalaiset koe vaalia itselleen yhtä läheiseksi kuin ennen. Tätä kehityssuuntaa on käytävä torjumaan ja se voi käydä päinsä ainoastaan kunnissa.

Kunnallisten lautakuntien lukumäärän karsiminen merkitsi kunnallispoliittiseen päätöksentekoon osallistuvien määrän laskemista. Samalla väheni niiden määrä, jotka omakohtaisesti osallistuivat oman kuntansa kehittämiseen sekä niiden määrän vähenemiseen, jotka tunsivat jonkun päätöksentekoon osallistuvan.

Karsiminen oli virhe ja se oli omiaan heikentämään paikallisdemokratiaa.

Puutteen korjaamiseksi on esitetty uusien vaikutusmuotojen käyttämistä ja kehittelyä. On puhuttu kunnallisten kansanäänestysten lisäämisestä ja intoiltu mm. Internetin suomien mahdollisuuksien hyödyntämisestä.

Kunnalliset kansanäänestykset soveltuvat kuitenkin hyvin ainoastaan isojen kysymysten - kuten kuntaliitosten - käsittelyyn ja tietoverkkodemokratia ei saavuta mitään todellista merkitystä ainakaan tulevan nelivuotiskauden kuluessa.

Kunnallisen päätösvallan saattaminen yhä lähemmäksi tavallisia ihmisiä on kuitenkin merkittävä haaste. Sen avulla päätöksenteko saadaan yhä lähemmäksi niitä, joita päätökset koskevat. Samalla saadaan katkaistuksi se epäsuotuisa kehitys, että kunnallispolitiikka ammattilaistuu ja virkavaltaistuu.

Viime aikoina on myös taitettu peistä kansanedustajien mahdollisuuksista toimia kunnanvaltuutettuina.

Keskustelu sai alkunsa kun keskustan hätätilajohtaja Anneli Jäätteenmäki ilmoitti, ettei asetu ehdokkaaksi Helsinkiin, koska ei suostu toimimaan ainoastaan esityslistakuoria aukirepivänä näennäisvaltuutettuna. Keskusteluun yhtyi myös maamme suurin päivälehti, joka pääkirjoituksessaan kehotti äänestämään ei-kansanedustajia valtuustoihin.

Kuitenkin 135 kansanedustajaa on arvioinut voimavaransa toisin ja osa heistä loukkaantui verisesti Jäätteenmäen lausunnosta. Kaupunginvaltuuston jäsenen luottamustoimensa vuoksi saama työmäärä ei millään opilla ole niin suuri, etteikö sitä voisi hoitaa kansanedustajuuden ohella.

Myöskään rivikansanedustajan työmäärä ei ole niin musertava, etteikö sen ohella ehtisi kerran tutustua valtuustossa käsiteltäviin asioihin ja osallistua valtuuston kokoukseen kerran kuussa.

Kansanedustajuuden ja valtuutetun työn onnistuneesta yhteensovittamisesta ovat esimerkkeinä vaikkapa Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz, joka osallistuu sataprosenttisesti valtuuston kokouksiin ja peruspalveluministeri Osmo Soininvaara (vihr.), jota kukaan ei ole syyttänyt minkään tehtävän laiminlyönnistä.

Molemmat ovat vaativissa tehtävissä työskenteleviä tunnetusti ahkeria työnarkomaaneja ja kumpikin on ehdolla tälläkin kertaa.

Sen sijaan valtuutetun ja vaativimpien poliittisten tehtävien yhteensovittamisella voi olla muodikkaita synergiaetuja sekä molempien tehtävien suorittamisen että kaupungin etujen kannalta.

Mille hyvänsä kaupungille on etua siitä, että tieto valtakunnanpolitiikasta kulkee mahdollisimman suoraviivaisesti ja mutkattomasti kunnallispolitiikkaan.

Ongelma on pikemminkin se, että kunnallisin luottamustoimiin tuntuu valikoivan tavattomasti niitä, jotka saavat elantonsa kaupungin palveluksessa ja ovat siten ainakin henkisesti jäävejä päättämään itseään ja työyhteisöään koskevista asioista.

Kunnallisvaaleja on helppo pitää muita vaaleja epäpoliittisempina. Tämä johtuu siitä, että valtuustoissa käsiteltäviin asioihin vain harvoin löytyy suoraa vastausta aatteista tai puolueohjelmista. Kuitenkin sama aatteiden ja yksittäisten ratkaisujen välinen etäisyys pätee myös valtakunnan politiikassa käsiteltäviin asioihin.

Aatteellinen viitekehys vaikuttaa kuitenkin kaiken päätöksenteon taustalla. Kaupunginvaltuutetun aatteellinen ajattelu vaikuttaa myös siihen, miten hän valtuustotyöskentelyssään asioita arvottaa ja päätöksenteossa toimii.

Ei ole sattuma, että kokoomusjohtoisissa kunnissa veroäyri on alhaisempi ja palvelut keskimäärin paremmin järjestettyjä kuin keskustajohtoisissa kunnissa.

TIMO KERVINEN

Välikysymysinflaatio

Välikysymysinstituutio on Suomessa kärsinyt inflaation. Välikysymystä ei enää aikoihin ole käytetty alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti hallituksen harjoittaman politiikan luottamuksen mittaamiseen, vaan siitä on tullut opposition julkisuustavoitteiden väline.

Välikysymys on merkittävä osa parlamentarismia. Sen avulla hallituksen politiikkaan tyytymättömät kansanedustajat voivat mittauttaa sen, nauttiiko hallitus eduskunnan enemmistön luottamusta vai onko hallituksen politiikka niin virheellistä, että hallituksen on erottava.

Meillä välikysymys on selkeästi menettänyt alkuperäistä merkitystään. Järeäksi aseeksi tarkoitettua välikysymystä ei meillä enää käytetä sopivan harvoin ja suurten asioiden esiin nostamiseen. Välikysymyksiä tehdään yhä useammin ja alati vähäisemmistä asioista.

Välikysymyksistä on tullut arkipäivää, eivätkä ne enää jaksa kiinnostaa sen enempää tiedotusvälineitä kuin kansalaisiakaan.

Suomalaiseen parlamentaariseen tapaan ei kuulu myöskään, että oppositio esittäisi välikysymyksensä yhteydessä oman poliittisen linjansa ja tarjoaisi näin vaihtoehdon hallituksen politiikalle.

Tämä on valitettavaa. Etenkin, kun suomalainen oppositio ei muutenkaan esitä mitään suuria vaihtoehtoisia linjauksia, vaan tyytyy hallituksen yksittäisten esitysten nokkimiseen ja irtopisteiden keräämiseen.

Kristillisen liiton aloitteesta käsitelty välikysymys täyttää kaikki huonon välikysymyksen tunnusmerkit. Sen avulla ei edes pyritty hallituksen kaatamiseen, omaa linjaa ei missään yhteydessä esitetty ja välikysymyskin oli väärin kohdennettu.

Vanhustenhuollosta tehty välikysymys osoitettiin hallitukselle, vaikka vanhusten palveluja koskevat päätökset tehdään kunnissa, kuten peruspalveluministeri Osmo Soininvaara (vihr.) aivan oikein huomautti.

Siksi välikysymyksen teema olisi sopinut pikemminkin kunnallisvaalikysymykseksi. Juuri kunnissahan päätetään siitä, panostetaanko vanhustenhuoltoon vai liikuntahalliin.

Yhtymäkohtaa hallituksen toimintaan löytyy ainoastaan kuntien valtionosuuksien kautta, mutta niitäkään ei ole viime ja tänä vuonna leikattu. Päinvastoin tänä vuonna kuntien valtionosuudet nousevat noin 1,5 miljardia markkaa.

Jos taas etsitään "syyllisiä" viime vuosikymmenellä toteutettuihin valtionosuusleikkauksin, niin maasta ei löydy yhtään merkittävää puoluetta, joka ei itse olisi ollut niitä tekemässä.

Kysymyksessä oli tällä kertaa puhtaasti kunnallisvaaleihin liittyvä julkisuustempaus.

Tässähän ei ole mitään uutta, sillä jokaisiin kunnallisvaaleihin viimeisen 25 vuoden aikana on liittynyt vaalivälikysymys. Kun kaikki politiikan toimijat tietävät tämän, ei ole ihme, että eduskunta jaksoi keskustella kristillisten välikysymyksestä ainoastaan yhden päivän.

Toivottavaa olisi, että meilläkin välikysymystä käytettäisiin vain järeänä poliittisena aseena. Todennäköistä tämä ei kuitenkaan ole.

TIMO KERVINEN