Suomessakin tuomittu sotarikollisia
Jatkosodan aikaisista sotarikoksista on viime aikoina keskusteltu runsaasti. Esille on nostettu venäläisten partisaanien siviileihin kohdistama väkivalta Pohjois-Suomessa. Toisaalta on myös tuotu esiin suomalaisten miehitysalueilla tekemiä sotarikoksia.Yleensä kun puhutaan suomalaisista sotarikollisista muistetaan sotasyyllisinä tuomitut poliittiset johtajat sekä ns. lista 1:n vangit ja heidän asiaton kohtelunsa.
Usein unohdetaan, että Suomessa tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen noin 700 henkilöä erilaisista sotarikoksista.
Sotarikoksilla tarkoitettiin suomalaisten sotavankileireillä ja miehitetyn alueen siirtoleireillä tekemiä väkivalta- ja omaisuusrikoksia sekä muita neuvostoliittolaisia tai liittoutuneita vastaan tehtyjä rikoksia.
Tuomiot langetettiin Suomen ja Neuvostoliiton Moskovassa 1944 solmiman välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella. Saman artiklan mukaan myös kahdeksan suomalaista sota-ajan poliittista johtajaa tuomittiin helmikuussa 1946 sotasyyllisinä vankeuteen.
Valvontakomissio patisteli Suomea
Liittoutuneiden valvontakomissio, varsinkin sen puheenjohtaja A. A. Zhdanov, painosti Suomea hoitamaan sotarikosasiat. Syksyllä 1944 Suomen hallitus sai ensimmäiset sotavankien huonoa kohtelua koskevat nootit valvontakomissiolta.
Syksyllä Zhdanov lähetti myös ensimmäiseksi listaksi kutsutun luettelon 61:stä sotarikollisena pidätettävästä henkilöstä.
Listan perusteella pidätettiin 45 henkilöä, joista lopulta keväällä 1947 vapausrangaistukseen tuomittiin 14 ja yhdelle määrättiin sakkoja. Tämä ensimmäinen lista jäi myös viimeiseksi valvontakomission lähettämäksi sotarikollisluetteloksi.
Heti ensimmäisen nootin jälkeen puolustusministeriön alaisuuteen Riihimäelle perustettiin sotavankileirien tutkimuskeskus. Silti valvontakomissio syytti Suomen hallitusta vitkastelusta ja vaati hallitukselta muun muassa tietoja siitä, mitä oli tehty Ruotsiin paenneiden sotarikollisten palauttamiseksi.
Hallitus asetti oikeuskanslerin alaisuuteen valvojakunnan tutkimaan ja selvittämään 13. artiklaan liittyviä kysymyksiä.
Mutta kun valvontakomissio oli tyytymätön sen toimintaan, valvojakunta lakkautettiin ja oikeusministeriöön muodostettiin sotarikosasiainosasto, jonka alaisuuteen sotavankileirien tutkimuskeskus siirrettiin.
Sotarikosasioita tutkittiin ilmiantojen perusteella. Ensimmäiset tiedot rikoksista saatiin venäläisiltä sotavangeilta ennen heidän palauttamistaan takaisin Neuvostoliittoon. Valvontakomissiolta tuli kevään 1945 aikana muutama sata ilmoitusta.
Tammikuussa 1945 oikeusministeriö vetosi lehti-ilmoittelulla kansalaisiin ja kehotti paljastamaan sotavankeja vastaan tehtyjä rikoksia. Tutkimustyön suoritti sotavankileirien tutkimuskeskus, joka nosti myös syytteet. Riihimäellä toimineet neljä kenttätuomioistuinta käsittelivät yksinomaan sotarikossyytteitä.
Suuri osa ilmiannoista tuli suomalaisilta, venäläisten ilmoitukset vähenivät selvästi kesään 1945 mennessä.
Kovat tuomiot harvassa
Hyvin usein ilmiantojen tiedot olivat puutteellisia tai huhupuheisiin perustuvia, eivätkä ne johtaneet syytteisiin. Yleensä ilmiantaja oli yksityinen henkilö, toisinaan vain nimimerkkikin.
Koska sotavankeja oli sijoitettu myös tavallisten vankiloiden yhteyteen, paljastivat entiset vangit vankilan vartijoiden sotavankeihin kohdistamia rikkomuksia. Ilmoituksia tekivät myös muut valtiolliset tutkimuselimet: valtiollinen poliisi, sisäministeriön tutkintaelin ja vankiloiden tutkintatoimisto.
Vuoden 1947 syyskuun loppuun mennessä sotavankileirien tutkimuskeskus oli tutkinut kaikkiaan 4 059 syytettä, joista annettiin 694 tuomioita, eli 17 prosenttia syytteistä johti rangaistukseen.
Yli puolet rangaistuista oli aliupseereita ja sotamiehiä - upseereita oli alle viidennes, joukossa oli yksi kenraali ja kaksi everstiä. Suurin osa syytteistä ehdittiin käsitellä jo vuoden 1945 aikana.
Lähes 60 prosenttia rangaistuksista oli 1-3 vuoden mittaisia, yli kymmenen vuoden tuomioita oli muutama prosentti.
Kenttäoikeudet antoivat ainakin aluksi melko lieviä tuomioita, mihin valvontakomissiokin kiinnitti huomiota. Jo tammikuussa 1945 oikeusministeri Urho Kekkonen lähetti kiertokirjeen, jossa korostettiin kansainvälisten sopimusten ja ulkopoliittisten realiteettien merkitystä.
Vaikka valvontakomission epäilyt kevään mittaan vähenivät, otti Kekkonen asian esille myös eduskunnassa kesällä 1945. Hän ihmetteli että, tuomioistuimet olivat langettaneet lieviä tuomioita ja että suurin osa rangaistuista oli sotamiehiä eikä käskyjä antaneita upseereita.
Rotusyrjinnästä ei tuomioita
Suomalaisia sotarikollisia tuomittiin sotavankien pahoinpitelyistä, omaisuusrikoksista, virkavelvollisuuksien laiminlyömisestä ja sotavankien tapoista. Kaikki tuomiot olivat suhteellisen tarkkaan selvitettyjä ja yksilöityjä ja niistä annetut tuomiot perusteltuja.
Toisin kuin Saksassa ja eräissä muissa maissa, Suomessa syytteitä tai tuomioita ei luettu rodullisista puhdistuksista, rotuerottelusta, ihmisoikeuksien polkemisesta tai sotavankien järjestelmällisestä surmaamisesta. Eikä Neuvostoliitto sen kaltaisia syytteitä esittänytkään.
Oikeusministeriön sotarikosasiain osaston henkilökunta oli kokenutta virkamieskaartia, lakimiehiä. Tutkimuskeskus toimi Helsinkiin siirtyneenä vuoteen 1948 asti. Tutkimuskeskuksessa toimi enimmillään yli sata rikostutkijaa.
Korkeimmat rikostutkijat olivat poliiseja tai upseereita. Sotarikostutkimukset hoidettiin valvontakomission alkupainostuksen jälkeen omin voimin ja omissa tuomioistuimissa ilman poikkeuslainsäädäntöä.
Muihin Saksan rinnalla sotineisiin ja sodassa häviölle jääneisiin valtioihin verrattuna Suomi selvisi varsin helpolla, esimerkiksi Bulgariassa, Romaniassa ja Unkarissa teloitettiin satoja ihmisiä. Suomessa vain lista 1:n vankeja ja sotasyyllisiä kohdeltiin asiattomasti ja moraalisesti arveluttavalla tavalla.
JORMA SELOVUORI
6.10.2000
Kirjoittaja on hallintohistorian tutkija.
