"Joutukaa sielut on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivi pois"
Kuolema on elämää määrittävä realiteetti. Me ymmärrämme kuolevamme, vaikka elinvoimainen kohina suonissa huutaa: en minä, en vielä, en koskaan.
Arki täyttyy muiden kuolemista jossain muualla. Uutisoidut uhrit liikenteessä, sodassa, tulvissa ja nälänhädissä sekoittuvat filminauhojen fiktiivisiin kuolemiin.
Kuolema purkaa voimassa olevaa sosiaalisten suhteiden verkkoa. Syntyneessä kriisitilanteessa keskinäiset välit on järjestettävä uudelleen. Kuoleman rituaalit koskevat niin fyysistä kuolemaa, ruumiin asianmukaista hävittämistä kuin myös yhteisöllistä poismenoa.
Kuolema talonpoikaiskulttuurissa
"Kun muori kuoli, tapettiin kukko vainajan tehdessä lähtöä, ettei kuoltuaan ottaisi isompaa eläintä" (perinnetietoa Jämsästä, 1909)
Talonpoikaista kulttuuria leimavat käytännöllisyys ja päämäärähakuisuus.
Elämänkiertoon liittyviä asioita on pyritty ennustamaan ja ennalta ehkäisemään. Teoilla käynnistetään ja tarvittaessa korjataan asioita kuolemankin rituaaleissa. Kansankulttuurin tutkimuksissaan muun muassa Samuli Paulaharju, Sakari Pälsi, Juha Pentikäinen ja Aili Nenola ovat käsitelleet myös suomalaisten kuolemistapoja.
Kun kuolema tavalla tai toisella on todettu, käynnistyy hienojakoinen toimintasarja. Ennen uskottiin kaltoin kohdellun vainajan vaeltavan, kummittelevan ja pahimmassa tapauksessa kostavan laiminlyönnit. Toisaalta rakastettu vainaja kykeni suojelemaan myös haudan takaa.
Maallistuminen on muuttanut suhdetta kuolleisiin: poissa silmistä ja poissa mielestä.
Kuolleen katse kylmää. Ensimmäisenä suljetaan silmät. Kuolleen on uskottu kuulevan ja näkevän kolme vuorokautta kuoleman jälkeen. Silmät auki ruumis katsoisi itselleen seuraa manan maille. Usein on pantu rahat silmien päälle, toisaalta varmistavaksi painoksi, toisaalta pieneksi matkakassaksi.
Vainajan uskottiin jatkavan maanpäällistä elämää vastannutta oloaan ja hänet varustettiin sen mukaisesti, kuka miekalla tai viinapullolla, kuka morsiuspuvulla.
Hautajaisten luonne muuttunut
Hautajaisten tarkoitus on muistaa vainajaa ja varmistaa vainajan oikeanlainen siirtäminen eteenpäin. Samalla turvataan läheisten elämän jatkuvuus.
Esihistoriallisena aikana vainaja haudattiin kyläkalmistoon täydessä vaateparressa, keskiajalla ruumis kiedottiin myös vaippaan. 1800-luvulla yleistyi valkoisen kuolinpuvun käyttö siinä määrin, että 1900-luvun alussa vainaja puettiin enää vain paikoin maan pohjois- ja itäosissa kokopukuun.
Ruumislaudalla lepäsi pesty, kammattu ja puettu vainaja, viimeisten peijaistensa sankari. Vainajaa kunnioitettiin nauttimalla muistoateria, joka saattoi jatkua rehvakkaalla viinanjuonnilla. Idässä surua kanavoitiin itkuvirsillä, lännessä laulettiin ruumisvirsiä.
Yhteisöllisyyden väistyttyä myös hautajaiset muuttuivat. Vietämme hautajaisia ja muistamme vainajiamme vähäeleisin menoin. Toisaalta meksikolaisen kuolleidenpäivän tai amerikkalaisen Halloweenin ei tarvitsekaan tänne luontua.
Usko kuoleman jälkeiseen elämään
"Ennen kuin ruumis laitettiin kirstuun tehtiin ensin risti jalkaan, sitten rintaan ja kolmanneksi otsaan, jolloin sanottiin: hyvästi tuomiopäivään asti." (Jämsä, 1915)
Kristillisessä aikakäsityksessä kuolema on keskeinen vaikkakin paradoksaalinen tapahtuma. Kuoleman voittava kuolema on pelastava siirtymä ikuiseen elämään. Maallisen ajan ainutkertaisuus kohtaa ajattoman ideaalin.
Ateistille kuolema on totaalinen loppu. Se ei ole korkeamman voiman käsissä oleva ja suunniteltu välivaihe, vaan materiaalisen ja henkisen olemassaolon jakamattoman ykseyden päätös.
Eurooppalaisia kuolemankäsityksiä on tutkinut myös ranskalainen historioitsija Philippe Ariés. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että keskiajalle asti miltei kaikki uskoivat kuoleman jälkeiseen elämään. Kuolemaa ei juurikaan pelätty. Se vieraili perheessä varsin usein ja oli hyväksytty elämänosa.
Ariésin mukaan uudella ajalla lääketieteen kehittyessä kuolemaa yritetään lykätä kauemmas ja taistella sitä vastaan viimeiseen asti. Tehokkaammat parannuskeinot ja syntyvä individualismi jättävät ihmisen kuolemaan yksikseen. Uskon horjuessa ei lievitä ajatus liittymisestä edes vainajien yhteisöön.
1800-luvulla perheyhteisyys korostui muun muassa lapsikuolleisuuden vähetessä. Tunnesiteitä korostettiin myös vainajiin, vaikka elävien kyky jatkaa eteenpäin oli keskeisempää.
Kuolema siirtyi sairaalaan
"Jos sattuu kuollutta säikähtämään, ei pelko haihdu, ellei käy yksin ruumista katsomassa ja kädellä koittamassa." (Iisalmi, 1938)
Vähitellen 1900-luvulla kuolema medikalisoitiin ja siirrettiin laitoksien operaatiohuoneisiin. Kuolevaa ympäröivät vieraat, vaikkakin ammatti-ihmiset.
On luonnotonta kuolla kotona. Kotona kuollaan väkivaltaisesti oman tai toisen käden kautta. Kotona kuoleminen on onnettomuus. Kuolema tuntuu lääketieteen toistaiseksi ratkaisematta jääneeltä takaiskulta.
Kuolemanpelossamme kartamme kuolevia omaisia. Instituutiot käyvät suojamuurista, mutta eristäessään mystifioivat ja vieraannuttavat kuolemasta. Vanhainkoti, sairaala, kirkko ja hautausurakoitsija hoitavat vainajan ammattitaidolla ja asianmukaisesti hautaan tai tuhkattavaksi. Hyvä niin.
Mutta miksi ei kuolla kotona läheisten seurassa? Pitkittämättä sen tuloa teknisin hienouksin, kuolevan niin tahtoessa. Voisiko olla läsnä kun vainaja pestään ja puetaan? Läheisten viimeinen hellyydenosoitus voi olla vaikka rakkaitten villasukkien pukeminen vainajan jalkoihin.
Tarkoitus ei ole lisätä läheisten syyllisyydentuntoa tai työtaakkaa, ei aikaansaada ryntäystä ruumishuoneelle, vaan miettiä omia keinoja käsitellä kuolemaa ja luopumista.
Ei niin pitkäkään aika sitten oli tapana ommella oma kuolinpuku tai rakentaa arkku. Tampereella on ainakin Pispan palvelukeskuksessa palattu vanhaan tapaan ja ommeltu kuolinpukuja. Muoti-ilmiö tai ei, se kertoo halusta lähestyä kuolemaa.
Toisaalta uudelleen viritetty perinne on aina merkki vieraantuneen ihmisen hapuilusta kohti utopiaa. Vainajallehan on aivan sama missä tamineissa ja miten hänet hävitetään. Mutta koska kuolleet ovat läsnä muistoissa ja tarinoissa, ja koska menneet sukupolvet ravitsevat ja juurruttavat eläviä maahan, ei ole yhdentekevää, miten kuolevia ja kuolleita kohdellaan.
ANJA ROIVAINEN
8.12.2000
Kirjoittaja on tamperelainen kulttuurintutkija
