Sosiaalinen pääoma - kaunis kakku vai silkkoa sisältä?
Tuorein ja ainoa suomenkielinen kokonaisesitys sosiaalisen pääoman eri puolista on keväällä ilmestynyt Jyväskylän yliopiston SoPhin julkaisema, sosiologian professori Kaj Ilmosen toimittama artikkelikokoelma Sosiaalinen pääoma ja luottamus.Kirjan ensimmäisissä artikkeleissa lähestytään teemaa varsin teoreettisesti. Loppupuoli sitoo teeman käytäntöön: julkisen sektorin muutoksiin, verkostotalouteen ja järjestöelämään.
Teoksen kriittiset painotukset on syytä lukea huolella, sillä kauniiseen käsitteeseen on helppo hurahtaa.
Sosiaalisella pääomalla on myös poliittissävyiset motiivinsa uusliberalisteille se voi olla väline valtion purkamiseen, kommunitarianisteille tie romantisoituun uusyhteisöllisyyteen. Traditioiden erot paljastuvat, vaikkei niitä aivan hopeatarjottimella tuoda lukijalle.
Teoksesta paljastuu myös esimerkiksi Robert Putnamin käsitysten puutteet. Hänen sosiaalinen pääoma käsitteensä ei huomioi ihmisten välisissä suhteissa sen koommin valtarakenteita kuin tasa-arvoakaan.
Ellei nyt tasa-arvokäsitykseksi nähdä sitä, että Putnamin mukaan naisten työssäkäynnin lisääntyminen on ollut omiaan vähentämään sosiaalista pääomaa vanhoja verkostoja ja elämäntapaa murentamalla.
Kirjan artikkeleissa on pyritty saamaan selkoa sosiaalisen pääoman käsitteeseen ja antamaan sille sisältö, jota voisi soveltaa myös empiirisiin aineistoihin. Lopputulema ei kuitenkaan ole kovin lohdullinen, sanoo kirjan toimittaja epilogissaan.
Syynä ei ole sen koommin toimittaja kuin artikkelien kirjoittajatkaan, vaan käsite itse. Sosiaalinen pääoma on moniaineksinen ja vaikeaselkoinen käsite. Eräänlainen ameba vailla selkeitä rajoja.
Ilmonen esittää kolme mahdollista tietä ameban kesyttämiseksi. Niistä ensimmäinen tapa olisi ymmärtää sosiaalinen pääoma mieluummin ajattelu- ja toimintamalliksi kuin pääomaksi ylipäätään.
Tällaisena vuorovaikutuksen muotona se ohjailisi muun muassa sosiaalista verkostoitumista. Ennen pitkään päädyttäisiin myös tarkastelemaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen kytkeytyviä valta- ja jakosuhteita, näkökulma, joka mm. Putnamilta puuttuu.
Toinen mahdollisuus olisi tarkastella sosiaalista pääomaa pääomana sanan varsinaisessa ja konkreettisessa mielessä. Siis taloudellisena pääomana, jonka käyttö määräytyy sosiaalisesti. Esimerkkinä tästä on maailmanpankin tutkima toimintamalli, jossa köyhät kasaavat omaisuutensa yhteen, jotta yhdellä heistä olisi mahdollisuus päästä taloudelliseen alkuun.
Kolmas etenemistie, johon Ilmonen ja useimmat kirjoittajatkin suosivat, olisi pelkistää sosiaalinen pääoma luottamuksen käsitteeseen. Pulmia siitäkin syntyisi, mutta toisaalta juuri luottamukseen ovat myös monet merkittävät yhteiskuntatutkijat ja filosofit paneutuneet.
Kun teoksen nimessä on luottamus ja kun Ilmonen itsekin vie sosiaalisen pääoman käsitettä luottamuksen suuntaan, niin jää oikeastaan vain kaipaamaan Anthony Giddensin viimeaikaisten pohdintojen käsittelyä.
Giddensin luottamuspohdinnassa on kyse siitä millainen on minän ja identiteetin ja myöshäismodernin sosiaalisen elämän suhde. Giddensin vastaus minän kestävyyden ongelmaan perustuu juuri luottamukseen, jossa on kyse varhaisesta ontologisen turvallisuuden tunteesta.
Teoksessaan In Defence of Sociology Giddens peräänkuuluttaakin vahingoittuneiden solidaarisuuksien korjaamista, johon voi liittyä traditioiden uudelleenkeksimistä tai niiden valikoivaa säilyttämistä.
Tätä luottamusaspektia on toki myös suomalaisessa tutkimuksessa käsitelty. Kuten Matti Kortteinen totesi työttömistä: Mitä vähemmän työtön luottaa muihin ihmisiin mitä selvemmin työtön kokee elävänsä yksin, keskellä kovaa laskelmoivaa maailmaa sitä todennäköisemmin hän sairastuu ja tätä kautta syrjäytyy vakavammin.
Kaj Ilmonen (toim.): Sosiaalinen pääoma ja luottamus. 180 s. SoPhi 2000. 110 mk.
PETE PAKARINEN
9.6.2000
