Maaseudunkin sosiaaliset roolit muuttumassa kaupunkimaisiksi

IKK, 12.1.2001

Holmilan raportti Social Bonds in Rural Life. Regulating the dangerous tarkastelee yhden kylän, Rantakylän kautta maalaisyhteisöä muutoksen ja vaarallisen näkökulmista. Se kuvaa ja erittelee uhkakuvien sosiaalisia hallintamekanismeja.

Useimpien länsimaiden tapaan Suomessakin suunta on 1900-luvulla ollut pois maaseudun sosiaalisista rooleista kohti kaupunkilaisia rooleja. Kehitys on havaittavissa myös kyläyhteisöjen sisällä: kaupunkilainen elämäntapa leviää ja vaikuttaa entistä enemmän.

Maaseutu- ja kaupunkiyhteisöjen perinteiset sosiaaliset roolit ovat erilaisia.
- Maaseutuyhteisöissä asuvilla ihmisillä on useita eri rooleja suhteissaan yksiin ja samoihin naapureihinsa, minkä seurauksena ihmissuhteiden kudelma on "sakea" ja kompleksinen, Holmila arvioi.

Kaupungeissa roolit taas ovat hänen mielestään eriytyneemmät ja tuloksena on ohuempien ja eriytyneempien suhteiden kudelma ja monimutkaisemmat sosiaaliset roolit.

Vaikka kehityskulku on vielä kesken, Holmilan mukaan on ajateltavissa, että jonakin päivänä ohuet ja eriytyneet kaupunkilaisroolit olisivat hallitsevia myös maaseutuyhteisöissä.

- Tuolloin ystävyyssuhteet olisivat ystävyyssuhteita, naapurit vain naapureita, sukulaiset vain sukulaisia, liikekumppanit vain liikekumppaneita, kun kaksikymmentä vuotta aiemmin roolit olivat huomattavasti enemmän sekoittuneet toisiinsa.

Perhe ja suku tärkeitä

Perhe ja suku ovat useimmille ihmisille vertikaalisen, oman eliniän ylittävän jatkuvuuden kannalta tärkeimmät yhteisön osat. Holmilan mukaan suureen ja menestyvään sukuun kuuluminen antaa yksilölle laajan kontaktiverkoston ja paljon kosketuspintaa yhteiskunnan eri tasoille.

Suvun menestys ja jatkuvuuden varmistaminen vaativat sellaista jatkuvaa valppautta, viisautta ja taitoa, jotka ovat yleisimmin perheen äidin vastuulla. Raportin perusteella asetelma näkyi monin tavoin sukupuolten välisissä suhteissa, käyttäytymisen sääntelyssä niin parisuhteissa kuin äitien ja poikien välisissä suhteissa.

Perinteisissä symboleissaan kyläyhteisö eli edelleen entistä elämäänsä. Kylän perinnettä ja identiteettiä haluttiin kiihkeästi pitää yllä.

Jos jokin ulkopuolinen taho uhkasi tai kritisoi paikallisia arvoja, rantakyläläiset olivat kärkkäitä tekemään tai sanomaan jotakin, mikä paljasti heidän yleensä uinuvat yhteisölliset tunteensa.

- Näennäisesti hyvin vähäinenkin teko tai varomaton lausahdus saatettiin tulkita rajuksi hyökkäykseksi, johon oli heti puututtava, Holmila kuvaa.

Ihminen kaipaa riskejä ja vaaroja

Myös vaaraa kirja tarkastelee kylän kautta. Vaara on määritelty sellaisiksi elämään liittyviksi seikoiksi, jotka uhkaavat yksilön tai yhteisön jatkuvuutta.

- Ne edustavat viime kädessä kuolemaa ja katoamista. Ihmisellä biologisena olentona on tarve pysytellä elossa. Kytkeytymällä toisiin ihmisiin ja ihmisyhteisöihin hän pyrkii ylittämään biologisen elinaikansa rajat, Holmila erittelee.

Hän sanoo ihmisen kaipaavan riskejä ja vaaroja ja nauttivan niistä. Toisaalta ihminen taas kokee välttämättömäksi suojella itseään ja yhteisöään vaarallisiksi katsottujen elämäntapojen uhkalta.

- Näiden kahden seikan välillä vallitsee ainainen jännite, jonka kautta on mahdollista ymmärtää sosiaalisten siteitten luonnetta.

Sosiaalista kontrollia vaaroista kertovilla kepposilla

Rantakylän suulliseen historiaan kuuluivat kertomukset kepposista, joiden avulla oli harjoitettu epämuodollista sosiaalista kontrollia, sekä vaaroista varoittavat opettavat kertomukset.

Kepposissa on Holmilan mukaan erityisen kiinnostavaa niiden muoto. Rantakylässä ne olivat yleensä sanattomia, ja avoin yhteenotto korvattiin kollektiivisilla tempauksilla. Ne myös verhosivat olemassa olevan valtarakenteen, joka oli kaikkien tiedossa.

- Samat piirteet toistuivat sekä nykyaikaa koskevissa kertomuksissa että tarinoissa menneistä tapahtumista. Niitä voidaan pitää yhteisöllisten suhteiden olennaisen sisällön kantajina, hän sanoo.

Kertomukset vaaroista ja siitä, kuinka ihmiset ovat niihin sortuneet, sisältävätkin tutkijan mukaan tulkintoja todellisuudesta.
- Ne pyrkivät siirtämään opetuksia sukupolvelta toiselle ja tekevät sen tavalla, joka sekä tyydyttää uteliaisuutta että viihdyttää.

Luontosuhde tärkeä

Vaarallisen hallinta ei Holmilan mukaan tapahdu vain yhteisön tasolla, vaan sitä voidaan tarkastella myös yksilön näkökulmasta. Yhteisö auttaa yksilöä määrittelemään sen, mikä on vaarallista.

- Yhteisö ilmentää kollektiivista tietämystään vaarallisista asioista sosiaalisella kontrollilla ja symbolisilla esityksillä. Niitä ovat esimerkiksi opettavat kertomukset entisaikojen onnettomuuksista, joita suullinen perinne välittää eteenpäin, hän havainnollistaa.

Useimmat kirjassa käsitellyt vaarojen välttämisen ja jatkuvuuden turvaamisen keinot liittyvät ihmisten välisiin sosiaalisiin siteisiin, mutta rantakyläläisillä on sen ohessa vielä toinenkin jatkuvuuden ulottuvuus: heidän luontosuhteensa.

- Heillä on syvä ja luonnollinen yhteys maahan, metsään, järviin ja eläimiin. Kenties kyläyhteisöjen todellinen perintö ja jatkuvuus lopulta onkin juuri niiden kiinteässä yhteydessä luontoon, tutkija arvelee.

Holmila on kerännyt laajan haastattelu- ja havaintoaineiston kahteen eri otteeseen viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Kylä oli muuttunut huomattavasti tänä aikana, ja muutos on raportin mukaan nähtävä osana pitkää taloudellisten ja sosiaalisten muutosten prosessia, joka alkoi 1900-luvun alussa.

Kotimaa -sivulle