Karjalaiset säilyttivät optimismin sekä uskon oikean ja hyvän voittoon

STT-IA, 5.1.2001

Ote on valtioneuvos Johannes Virolaisen artikkelista, joka ilmestyi marraskuussa teoksessa Karjalan monet kasvot. Virolaisen oma evakkotie kulki Viipurin maalaiskunnasta Lohjalle, missä arvostettu valtiomies ja ahkera kirjoittaja juuri äskettäin laskettiin isänmaan multiin.

Evakkojen kovista kokemuksista kertovan artikkelin otsikkona on Kaik' män' eikä piisaantkaa. Otsikon sanonta syntyi Karjalan evakuoimisesta syksyllä 1939, talvisodan aikana ja sen jälkeen. Se kuvaa siirtokarjalaisten pohjatonta huumoria, joka kestää elämän vaikeimmissakin tilanteissa.

Niinpä artikkelin viimeisenä väliotsikkona onkin Eikä kaik' mäntkää... Sen alla valtioneuvos antaa tunnustuksen valoisalle karjalaisluonteelle, jonka ansiosta evakot mukautuivat uusiin oloihin. Virolainen kiittää myös valtiota, joka vaikeassa tilanteessa huolehti ennen näkemättömän mittavasta siirtolaisoperaatiosta.

- Suomen kansa osoitti silloin sellaisia hengenvoimia, että aivan samalla tavalla kuin voidaan puhua talvisodan ihmeestä, voidaan puhua siirtoväen sijoittamisen ihmeestä, toteaa Johannes Virolainen.

Tieto- ja muistelmateos palaa sotaan ja evakkotaipaleeseen liittyvien asioiden lisäksi menetetyn Karjalan parhaiksi vuosikymmeniksi sanotuille 1920- ja 1930-luvuille.

Maantieteellisesti kirja kattaa alueen pohjoisesta Suojärven kunnasta Terijoelle. Tämän Karjalan rajoja ei ylitetä nykyisen Suomen puolelle Pohjois- tai Etelä-Karjalaan, ei myöskään entisen Neuvostoliiton Aunukseen, Vienaan tai muualle Itä-Karjalaan.

Suurten, historian lehdille iäksi jääneiden tapahtumien ohella teoksessa on paljon pienten asioiden historiaa. Erityisen koskettavia ovat mm. kertomukset ja tunnot siitä, millaista oli painaa kodin ovi kiinni ja lähteä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Mukana on myös monia muita ainutkertaisia tuokiokuvia.

Konsertti hylätyssä talossa Viipurissa

Fil.maist. Sakari Särkisilta kertoo talvisodan viimeisistä päivistä Viipurissa. Niihin sisältyy muisto myös epätavallisesta konsertista vanhassa patriisitalossa Etelävallin rannalla.

- Talo oli tyhjänä asukkaista, kuten koko kaupunki. Ovet olivat auki. Kulkiessamme Viipurin linnassa sijaitsevalle pioneeritarvikevarastollemme poikkesimme sisään joukkueenjohtajani ja luokkatoverini Voitto Katajapuron kanssa.

- Asunto johon pistäydyimme, oli merkeistä päätellen Saksan konsulin. Salin suuret ikkunat olivat särkyneet, lattialla oli lumikinoksia ikkunaan saakka.

Salin keskellä oli flyygeli, sen päällä hopeakehyksissä kauniin naisen valokuva. Panimme aseet sohvalle. Voitto istui flyygelin ääreen rähjäisessä lumipuvussaan, minä lähimpään nojatuoliin. Alkoi erikoinen konsertti Voiton soittaessa esillä olleista nuoteista tuon ajan iskelmämusiikkia Pola Negrin ja Zarah Leanderin elokuvista.

Vihollistykistön kranaatit putoilivat ympärillä olleeseen vanhaan kaupunkiin, museoon, Wolffin taloon, Linnankadulle ja Vahtitorninkadulle. Tulipalojen katku tunkeutui sisään lasittomista ikkuna-aukoista...

Hyö ampuut, myö rakennettaa

Jatkosodan aikana Kannaksella taisteltiin ja rakennettiin samanaikaisesti. Teos kertoo takaisinpaluusta, jälleenrakentamisesta ja uudestaan evakkotielle lähtemisestä.

Aili Helenius, joka tapahtuma-aikaan oli 16-vuotias, kuvaa paluuta Impilahdelle.

- Ensimmäiseksi yöksi kaikki majoitettiin kunnantoimistoon, mutta minä en malttanut jäädä. Läksin yksin jalkaisin kotiin. Juoksin minkä jaksoin, kunnes näin kotitalon. Helpotti. Nyt voin jo kävellä hiljaa.

- Menen kotiin, ihan niin kuin ennenkin. Olen vain ollut kauan poissa. Kotimäellä muistan kodin tuoksut, uunista otettujen lämpimien leipien ja piiraiden tuoksut, savusaunan tervaisen tuulahduksen.

Kirjoittajia on yli neljäkymmentä, mukana mm. metropoliitta Leo, teatterineuvos Ritva Heikkilä, kirjailija Laila Hietamies, opetusneuvos Antti Henttonen, kunnallisneuvos Soini Hämäläinen, varatuomari Lauri Kärävä ja taiteilija Aira Samulin. Kirjan on kustantanut Valitut Palat.

Karjala antoi sekä laulun että ikävän

- Vaikka me karjalaiset olemme yrittäneet päästä irti lumostasi, me menemme manan majoille sukupolvi toisensa jälkeen kaivaten sinua, joka annoit meille kulttuurin, runon, laulun, kaipuun ja ikävän. Näin tunnelmoi Laila Hietamies teoksen viimeisessä artikkelissa.

- Sielumme silmin näemme aina sinun sinisten selkiesi kimalluksen. Levitä sylisi meidän tulla, vain viivähtää, rakastaa sinua huikeassa ikävässämme. Anna meidän toivoa heiltä, jotka sinua nyt asuttavat, arvostusta kultamaillesi. Älä moiti meitä siitä, että haluamme itsekkäästi omistaa. Opeta meitä näkemään karjalaisuus ilman rajoja.

Ajassa -sivulle