Maailmanpoliisia tarvitaan

Alluvaari

 7.4.2008

Rauhattomassa, epäoikeudenmukaisessa ja julmassa maailmassa tarvitaan maailmanpoliisia, jolla on voimavaroja turvata lasten, naisten ja muun siviiliväestön elämänrauha. Terrorismin torjunta sekä kansanmurhien ja julmuuksien ehkäisy ovat tämän poliisin ensisijaisia tehtäviä.

Tällaisen poliisin tarpeesta ei liene täällä suomalaisessakaan lintukodossa suuria erimielisyyksiä. Mutta kuuluuko vastuu asian hoitamisesta myös meille? Se jakaa mielipiteitä vastuuta tunteviin ja sitä väistäviin.

Kysymys on tietenkin NATO:sta, jonka jäsenyyttä Suomen olisi pitänyt hakea viimeistään silloin, kun olimme liittyneet Euroopan Unioniin vuonna 1995. Asia on ajankohtainen edelleenkin, mutta suomalainen turvallisuuspoliittinen näkemys ei näytä riittävässä laajuudessa kypsyneen siihen, että olemme osa eurooppalaista yhteisöä, joka on sopinut yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, ja jolla on yhteiset arvot mm. ihmisoikeuksia koskevissa kysymyksissä. Elämme ikään kuin Kekkosen ja Neuvostoliiton varjossa.

Alluvaari provosoitui tähän aiheeseen kahden tuoreen mutta hölmön kannanoton vuoksi. Ensin kansanedustaja Pertti Salolainen meni televisioon töräyttämään, että Venäjä ei halua meidän liittyvän NATO:on ja rinnasti meidät siinä samassa kahteen entiseen Neuvostotasavaltaan Georgiaan ja Ukrainaan. Pertti viestitti, ettemme voi itse päättää omasta ratkaisustamme.

Sitten Vasemmistoliiton äärikommunisti Esko-Juhani Tennilä esitti puoluevaltuustonsa kokouksessa, että presidenttiä tarvitaan torjumaan Suomen NATO-jäsenyys. Tämä on hänen tulkintansa presidentin valtaoikeuksista ja tehtävistä.

Suomi on vapaa maa, ja täällä saa tietenkin puhua, mitä sylki suuhun tuo, mutta kansakunnan kaapin päällä olevien pitäisi ajatella sitä, että he ovat auktoriteetteja, joiden puhumiset vaikuttavat kansalaisten käsityksiin elämisemme ehdoista.

Herroille kansanedustajille voisi suositella vaikkapa perustuslain lukemista. Pertti löytää heti valtiosäännön ensimmäisestä pykälästä ja sen ensimmäisestä momentista lauseen "Suomi on täysivaltainen tasavalta". Ja Esko-Juhani löytää, jos jaksaa lukea hieman pitemmälle, sen, että merkittävät kansainväliset sopimukset kuuluvat ensisijaisesti eduskunnan toimialaan. Presidentti ei päätä NATO-jäsenyydestä.

Kummallekin voimme yhteisesti palauttaa mieliin, että emme elä enää aikaa, jolloin NATO ja Varsovan liitto olivat maailman sotilaalliset vastapuolet, ja Suomen presidentillä oli sekä perustuslaillista että sen ohi hamuttua valtaa tolkuttomassa määrin.

Minkälaisen maailmanpoliisin tarvitsemme ja haluamme? Emme sotilaallisesti blokkiutuneen maailman yhtä osapuolta, emmekä maailman vahvinta valtiota, joka alistaa muut tahtoonsa. Tarvitsemme ja haluamme mahdollisimman laajapohjaista yhteistyötä, jonka puitteissa eri osapuolet voivat sopia rauhaa, turvallisuutta ja ihmisoikeuksia edistävistä toimista, niiden valvonnasta ja tarvittaessa puolustamisesta.

Yhdistyneet Kansakunnat on kehittynyt sosiaali- ja kulttuuriorganisaation suuntaan. Tarvittaessa se voi toimittaa kansainvälisen tuomarin virkaa. Mutta sotilas- tai poliisiorganisaationa se on päätöksenteoltaan kankea, hidasliikkeinen, hajanainen ja heikosti varustettu. Rajattuihin rauhanturvatehtäviin se on soveltunut, mutta niissäkin sen rooli on ollut passiivisen välissäseisojan osa. Kovempiin sotilasoperaatioihin siitä ei ole ollut eikä ole ollut tarkoituskaan.

NATO on itse asiassa ainoa maailmanpoliisiksi sopiva organisaatio. Sillä on voimavaroja, ja laaja kansainvälinen tausta sekä näin suomalaisittain katsottuna oikeita perusarvoja kunnioittava maailmankatsomus. Tällaiseksi se on kehittynyt parin vuosikymmenen aikana Neuvostoliiton hajoamisen, Varsovan liiton lakkauttamisen ja laajentuneen jäsenpohjansa ansiosta.

NATO ei ole ongelmaton yhteisö. Sillä on vanhat rasitteensa idän ja lännen välisen vastakkainasettelun ajalta, ja se on koettu liian amerikkalaisvetoiseksi. Kumpikin piirre on aiheuttanut karsastusta venäläispoliitikoissa ja arkuutta suomalaisissa. Mutta kumpikin piirre on mennyttä aikaa, ja ajan kuluessa yhä himmeämpää historiaa.

Tällä hetkellä järjestössä on 26 jäsenvaltiota, mm. kaikki kolme Baltian maata, ja se on edelleen laajentumassa Itä-Euroopan suuntaan. Samalla tietenkin amerikkalaiskeskeisyys vähenee, mistä tuoreena esimerkkinä voidaan pitää eurooppalaisen näkemyksen toteutumista Georgian ja Ukrainan jäsenehdokkuuden suhteen.

NATO:n toiminnan suuntautuessa entistä selkeämmin terrorismin torjuntaan, se on Venäjällekin enemmän kumppani kuin vastustaja. Tämä näkökulma saa Itä-Euroopassakin lisääntyvää positiivista huomiota osakseen ja ansaitsisi Suomessakin nykytodellisuuteen nojaavan suhtautumisen. Myös Venäjä on osoittanut hyvillä suhteillaan NATO-maihin, ettei järjestö ole sille nykypäivänä mikään todellinen peikko.

Alluvaari muistaa hyvin, kuinka Euroopan unioniin liittymistä pidettiin Suomessa mahdottomana, koska Neuvostoliitto suhtautui siihen kielteisesti. Kun siihen sitten liityttiin, ei itänaapurista tullut kielteistä reaktiota. Päinvastoin Suomen ja Venäjän suhteet esimerkiksi kaupan alalla ovat selvästi laajentuneet ja monipuolistuneet Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Ei NATO sen kummempi ole. Se on yhtälailla osa tiivistyvää kansainvälistä yhteistyötä, joka vahvistaa eikä heikennä Suomen ulkoisia suhteita.

Kerro kaverille

Kolumnit

Tulosta