Presidentillisiä neuvoja Ilkka Suomiselle

Alluvaari

 7.5.2008

Alluvaari on opintoja vaille tuomari ja omasta mielestään merkittävä perustuslakituntija. Siksi tuntuu kummalliselta, ettei kutsua ole kuulunut emerituspuheenjohtaja Ilkka Suomisen johtamaan työryhmään, joka valmistelee kesäkuun puoluekokoukselle kannanottoa perustuslain ja eritoten presidentin valtaoikeuksien uudistamistarpeesta. No, kun ei kysytä, niin neuvotaan kysymättä.

Presidentin valtaoikeuksista on perustuslakitasolla säädetty vuonna 1919 ja sen jälkeen vasta Tarja Halosen presidenttikauden alkaessa vuonna 2000. Siinä välillä on elelty milloin parlamentaarispainotteisia ja milloin presidenttikeskeisempiä aikoja.

Ääripäinä voitaneen pitää K.J. Ståhlbergin pidättyvän presidenttiyden aikaa ja Urho Kekkosen valtiollisen vallankäytön vahvasti henkilöitynyttä kautta. Lainsäädäntö oli molemmille sama, mutta tarkoituksellisen joustava, niin että molempien toimintatavat ovat mahtuneet kirkkaasti laillisuuden rajoihin.

Kun vuoden 2000 perustuslakia valmisteltiin, tarkoituksena oli sopeuttaa se uuteen toiminnalliseen ympäristöömme Euroopan unionin jäsenmaana. Samalla haluttiin siirtyä liiasta hallitsijakeskeisyydestä puhtaamman länsimaisen parlamentarismin suuntaan. Pahat kielet tosin sanoivat, että suoran kansanvaalin seurauksena syntynyt mahdollisuus heppoisten julkkis- tai yllätyspresidenttien valintaan pakotti riisumaan instituutiolta valtaa. Tätä perustetta ei tietenkään sanottu ääneen, eikä Alluvaari perustuslakia kunnioittavana kansalaisena halua sitä uskoakaan.

Vallankäytön painottuminen eduskunnalle ja hallitukselle presidentin sijasta on demokratian kannalta oikea suunta. Tätä voi Suomisen työryhmä pitää ohjenuoranaan kuningasmielisen Suomalaisen puolueen perintötaakasta huolimatta. Siitä vaan valtaa riisumaan niin paljon kuin sielu sietää. Suomi ei siitä huononisi, vaikka presidentti olisi yhtä näkymätön kuin esimerkiksi Saksassa, jossa todellinen poliittinen johtaja on liittokansleri eli sikäläinen pääministeri.

Pääpaino valtaoikeuksien tarkastelussa voitaneen asettaa ulkopolitiikan alueelle. Jo vuoden 2000 perustuslain uusinnassa tehtiin radikaali muutos, kun vanhan hallitusmuodon 33 § poistettiin. Siinä yksiselitteisesti sanottiin, että "Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti". Ehkäpä perinteiden kunnioittaminen ja taannehtiva kekkospelko vesittivät uudistuksen. Vallansiirto jäi puolitiehen, ja muotoilu uudessa perustuslaissa muotoutui tulkinnanvaraiseksi.

Vuoden 2000 perustuslain 93 § ilmaisee asian näin: "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Siis kumpi johtaa ja miten ratkotaan mahdolliset erimielisyydet? Tästä epäselvyydestä on poikinut täysin älytön kiistely kahden lautasen kattauksesta Euroopan unionin kokouksissa, joissa tarkoitus olisi puhua asiaa eikä mitellä nokkimisjärjestyksestä.

Mitä enemmän Suomen kansainväliset päätökset ja manööverit kulkevat EU:n kautta, sitä luonnollisempaa on, että asioita hoitaa eduskunnalle parlamentaarisessa vastuussa oleva valtioneuvosto eikä jokin muu valtioelin, ei edes presidentti.

Presidentti Tarja Halonen on ollut närkästynyt ja puolustanut valtaansa. Hänen, niin kuin kaikkien muittenkin asianosaisten, tulisi kuitenkin sisäistää se, ettei kyse ole Halosen vallasta, ei ensimmäisen EU-ajan presidenttimme Martti Ahtisaaren vallasta eikä Sauli Niinistön tai kenenkään muunkaan henkilökohtaisesta vallasta, vaan Suomen perustuslaista, jota säädetään Suomea varten eikä kenenkään henkilökohtaisiin tarpeisiin tai ominaisuuksiin sopivaksi.

Alluvaarin mielestä perustuslain 93 § on nyt valmisteltavan uudistuksen ydin, mutta kun presidentin aseman ja valtaoikeudet näin tulevat avatuiksi, niin niitä kannattaa tarkastella laajemminkin. Hallituksen muodostamisprosessi ja nimitysvalta ovat niitä asioita, joita kannattaa myös pohtia. Muilta osin ei uudistuspaineita liiemmälti liene, ellei sitten presidentin vaalitapaa haluta muuttaa.

Hallituksen muodostamisessa ei näytä olevat perustuslaillisia ongelmia, ja presidentinkin rooli siinä on luonnikas. Yksi presidentistä riippumaton käytännön kauneusvirhe on kuitenkin päässyt syntymään. Missään ei nimittäin sanota, että eduskuntavaaleissa suurimmaksi muodostunut puolue saa automaattisesti pelinavaajan roolin. Tämä vain on tullut kutyymiksi.

Jos eduskuntavaaleissa saadaan tulokseksi 2/3 porvarienemmistö, mutta SDP suurimmaksi puolueeksi, niin toki porvareilla on niin sopiessaan oltava oikeus pelin avaamiseen. Tätä oikeutta pitäisi presidentin arvovallallaan puolustaa. Siinä onkin yksi presidentin keskeisiä tehtäviä: toimia mielipidejohtajana silloin kun perustuslain tulkinnan vinoutumia pitäisi oikaista.

Nimityspolitiikassa on tarkastelemisen varaa. Eräät arvovaltaiset poliittisista sidonnaisuuksista riippumattomat korkeat tehtävät sopivat presidentin nimitettäviksi. Alluvaarin mielestä tällaisia voisivat jatkossakin olla oikeuskansleri, korkeimpien oikeuksien presidentit, Suomen Pankin pääjohtaja ja Puolustusvoimain komentaja. Ehkäpä tähän litaniaan voidaan lisätä vielä valtionkirkkojen päät.

Kovin paljon laajemmaksi ei listaa pitäisi levittää. Sujuvan ja loogisen hallinnon kannalta ei nimittäin ole järkevää, että esimerkiksi ministeriöitten johtavat virkamiehet nimitetään ao. ministeriöitten ulkopuolella. Sama koskee tuomareita ja upseereita, joiden nimittämisen tulisi tapahtua omissa organisaatioissaan.

Vielä voidaan pohtia sitäkin, pitääkö presidentti valita suoralla kansanvaalilla, vai olisiko valinta siirrettävä eduskunnalle. Asialla on puolensa, mutta pohdinnan jälkeen Alluvaari on jäänyt siihen vakaumukseen, että mieluummin koko kansan presidentti kuin eduskunnan presidentti, vaikka hyviä argumentteja toisenkinlaiseenkin kannanottoon olisi.

Tarja Halonen on sanonut, ettei presidentin valtaa pidä riisua niin, ettei homma ole enää palkkakulujensa väärti. Tällainen ajattelu ei tee kunniaa niille arvokkaille tehtäville, jotka joka tapauksessa jäävät tehtävänkuvaan. Sitä paitsi presidenttiyttä voidaan nykyisen tehtäväkentän ohella kehittää merkittävästi.

Valtiolliset edustustehtävät, kansakunnan henkinen johtajuus unilukkarina, kulttuurijohtajana ja sovittelijana ovat asioita, joihin tarvitaan päiväkohtaisten ongelmien ja erimielisyyksien yläpuolella olevaa kansakunnan omakseen tuntemaa demokraattisesti valittua viisautta.

Kuka kehtaa sanoa, ettei sellainen tehtävä ole olemisen tai tavoittelemisen arvoinen?

Kerro kaverille

Kolumnit

Tulosta