Mikä demareita riivaa?

Alluvaari

 18.11.2008

Media väittää, että SDP:llä menee huonosti, mutta Alluvaarin mielestä demareilla pyyhkii hyvin, paljon paremmin kuin nykymiehityksellä ja -meiningillä ansaitsisivat.

Puolue, joka elää valtatyhjiössä, henkilötyhjiössä, aatetyhjiössä ja vaihtaa linjaa jokaisen puheenjohtajavaalin yhteydessä, mutta nauttii silti yli 20 prosentin kannatusta, elää aikamoisessa onnenkantamoisessa. Ei siis niinkään huonosti, elleivät sitten tyhjiöiden päällä olevat peruspilarit romahda.

Kokemus on osoittanut, että nykyään puolueet menestyvät tai taantuvat johtajiensa myötä. Vahvat ja karismaattiset puoluejohtajat nostavat ja epävarmat tai näkymättömät keulakuvat laskevat kannatusta.

Johtajuus on tärkeää, mutta ilman aatteitakaan ei tulla toimeen. Reilu annos perusväriä sävyttämään jokapäiväistä menoa antaa puolueelle sen ilmeen, jolla se erottuu naapuriporukasta.

Demareiden 2000-luku on ollut poukkoilevaa amatööripuuhastelua. Ensin Paavo Lipposen edustama yhteistyöhakuinen tannerilaisuus vaihdettiin Eero Heinäluoman myötä taistelevan ay-liikkeen kuosiin. Ja kun se ei osoittautunut toimivaksi eikä aikaan sopivaksi, se vaihdettiin näkymättömäksi hiljaiseloksi, jota somistamaan nostettiin särmätön Jutta Urpilainen.

Onko tarkoitus vai vahingonlaukaus, että demareitten uusi habitus on kuin pehmolelu: sopii kaikille eikä loukkaa ketään. Jos puolueen uusi ilme on mainostoimiston luomus, ei se ainakaan ole sama toimisto, jolla SAK antoi viime eduskuntavaaleissa vankkaa sivustatukea SDP:n vaalitappiolle.

Demareitten todellinen ongelma, sisäinen kahtiajako sopuisiin tannerilaisiin ja taisteluhaluisiin luokkavasemmistolaisiin ei pääty sillä, että Jutta-täti istahtaa pehmeästi osapuolten päälle. Tarttis tehrä jottain, niin kuin entinen presidentti fundeerasi.

Antti Kalliomäki on nyt tarttunut seipääseen, mutta huitaissut sillä väärään suuntaan. Ei Kokoomus-mamma ole istahtanut SDP:n tontille, tai jos on niin se tapahtui jo vuonna 1918, jolloin voimakkaasti sosiaalireformistinen Kansallinen Kokoomuspuolue perustettiin silloin 15 vuotiaan sosialidemokraattisen puolueen suureksi harmiksi.

Demareiden pitäisi vihdoinkin ymmärtää, ettei puoluekenttä jakaudu heidän edustamiinsa sosiaalisuutta ja solidaarisuutta korostaviin hyvinvointiyhteiskunnan kannattajiin ja epäsosiaalisiin omaa etuaan tavoitteleviin porvareihin. Tämä tuulesta temmattu kahtiajako, jota erityisesti demareitten ay-siipi viime eduskuntavaaleissa korosti, karkotti heiltä tukuittain potentiaalisia äänestäjiä.

Vastuuntuntoinen keskiluokkainen suomalainen ei kerta kaikkiaan voi sietää tuollaista syyllistämistä. Sitä paitsi tämä joukko, joka koostuu enimmäkseen toimihenkilöammattien edustajista, on vaali vaalilta suurempi osa äänestäjäkunnasta. Jos SDP mielii löytää kasvupotentiaalia, sen pitäisi lähestyä äänestäjiä ihan eri tavalla.

Ei tietenkään ole Alluvaarin tehtävä neuvoa demareita, mutta eksyneen ohjaaminen oikealle polulle kuuluu hyviin kansalaistapoihin. Siksi tämä käden ojennus.

Sinä päivänä, kun SDP:ssä tajutaan, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, he löytävät sen polun alkupään, joka nousee kuilun rinteeltä kohti avarampia maisemia.

Ihmisyksilöt kaipaavat liikkumatilaa, vaihtoehtoja, omaa päätösvaltaa ja oikeutta jopa menestymiseen, mutta tuntevat silti kuuluvansa yhteisöön, josta haluavat pitää huolta, ja jossa heikompia kanssakulkijoita autetaan. Tällaisen näkökulman löytäminen, omaksuminen ja ottaminen ohjenuoraksi poliittiseen toimintaan voisi olla se avaus, jota Kalliomäen olisi pitänyt peräänkuuluttaa.

Tällainen SDP tosin istahtaisi Kokoomuksen tontille. Mutta mikäpä siinä, aatteita ei voi aidata. Menestyminen ratkaistaan puheiden ja tekojen samansuuntaisuudella, aitoudella ja toteutumisella.

Kerro kaverille

Kolumnit

Tulosta