Tekemättä jäänyt surutyö
24.9.2008
Vuosi sitten sanottiin – ja haluttiin uskoa – että Jokelan ampumavälikohtaus Tuusulassa oli yksittäinen, mieleltään harhautuneen nuoren ihmisen epätoivoinen teko. Ei ollut. Kauhajoen tiistainen, 11 ihmishenkeä vaatinut koulusurma noudatteli Jokelasta tuttua kaavaa. Kuinka näin saattoi käydä uudelleen? Miksi? Kuten Jokelan surmaaja Pekka-Eric Auvinen niin myös Kauhajoen ampuja Matti Saari tunnettiin kutakuinkin tavallisena ja rauhallisena ihmisenä. Siitä huolimatta hän oli Auvisen tavoin suunnitellut tekoaan jo pidempään. Ja kuten Auvinen, myös Saari antoi peitellyn ennakkovaroituksen aikeistaan laittamalla aseaiheisia videoita Internetiin. Sekä Auvinen että Saari olivat 1980-luvun lopulla syntyneitä, 1990-luvun alun laman aikana lapsuutensa eläneitä nuoria miehiä. Auvisen tavoin myös Saari jätti jälkeensä viestin. Sen perusteella teon motiiviksi voi päätellä vihan. Auvinen ilmoitti vihaavansa demokratiaa, Saari ihmiskuntaa. Molemmille tapauksille ominaista näyttää olevan myös vihan lopettaminen itsensä surmaamisella, mutta mahdollisimman paljon muille kärsimystä tuottaen. Mistä kumpuaa niin syvä viha, että se saa aikaan näin järjettömiä tekoja? Ja jos vihan vastakohtana on rakkaus, missä ja milloin sitä on jäänyt puuttumaan niin paljon, että viha saa vallan ja purkautuu epätoivoisena tekona? Joko nyt uskallettaisiin nostaa keskusteluun se, ehtivätkö kulutus- ja suoritusyhteiskunnan aikuiset olla lapsilleen vanhempia. Osaavatko, haluavatko ja uskaltavatko he olla lapsilleen ja nuorilleen kasvattajia ja esikuvia. Vanhemmuus on sallimista ja rajojen asettamista. Se on huolehtimista ja huolenpidon opettamista. Se on puhumista ja kuuntelemista, torumista ja kehumista, kaiken kaikkiaan sen osoittamista, että lapsesta välitetään. Tasapainoiseen kehitykseen auttavat muun muassa kaveripiiri, mielekkäät harrastukset ja opiskelu. Ongelmien ilmaantuessa apua pitää olla tarjolla riittävän varhain. Ongelmia ei voi ulkoistaa ulos kodeista, mutta niitä voidaan ehkäistä ja hoitaa kodin ulkopuolella. Ehkä vaatimukset nuorten mielenterveystyön resurssien lisäämiseksi saavat vihdoin kaikupohjaa. Jokelaa pidettiin koko kansakuntaa syvästi koskettavana tragediana ja sellainenhan se oli. Kansallinen surutyö kuitenkin jäi tekemättä. Media löi ensin uutisoinnissa yli, pelästyi sitten saamistaan ylilyöntisyytöksistä ja vaikeni sen jälkeen tapauksesta tehokkaasti, vaikka surutyön yksi muoto on puhuminen, asian puiminen. Jos surutyön läpikäyminen kantaa yksittäistä ihmistä, sen kuvittelisi kantavan eteenpäin myös kansakuntaa. Nopeana keinona vastaavanlaisten tapausten ehkäisemiseen on ehdotettu aselain tiukentamista ja vähintäänkin käsiaseiden kieltämistä tavallisilta kansalaisilta. Ammuskelua toki vähentäisi se, että aseita olisi vähemmän saatavilla tai niiden saamisen lupaehdot olisivat tiukemmat. Siitä kuitenkin aiheutuisi hankaluuksia ampumaharrastukselle. Perustuslain takaaman omistusoikeuden kanssa ristiriidassa olisi kansalaisten hallussa olevien aseiden kriminalisoiminen. Vanha totuus myös edelleen on, että aseet eivät tapa, ihminen tappaa. Poliisilla oli tieto siitä, että Saari oli laittanut ampumavideoita Internetiin. Häntä myös puhutettiin asian vuoksi. Poliisin ammattilainen ei nähnyt syytä peruuttaa Saaren väliaikaista aseenkantolupaa. Jälkiviisaasti toki voi sanoa, että olisi pitänyt, mutta kuka muu ammattilainen olisi tehnyt toisen arvion? Syyllisten etsintä ja erovaatimukset eivät lievennä omaisten tuskaa yhtään. Ne eivät myöskään millään tavalla auta tapauksen perinpohjaista selvittämistä ja johtopäätösten tekoa. Ja opittavaa luulisi nyt todella olevan.
|
Pääkirjoitus
