Jokelan muistolle

 7.11.2008

Oheinen pääkirjoitus on julkaistu Verkkouutisissa 8.11.2007. Poikkeuksellisesti julkaisemme kirjoituksen uudestaan Jokelan tragedian vuosipäivänä.

Sturmgeist jätti ammottavan haavan

Tuusulan Jokelan koulukeskuksessa keskiviikkona sattunut ampumisvälikohtaus ja yhdeksän ihmisen täysin turha kuolema jättää pitkäksi aikaa kipeän haavan suomalaiseen yhteiskuntaan. Erityisen araksi haavan tekee se, että tapaus sattui sivistyksen tyyssijassa, koulussa ja se, että sen uhrit olivat täysin syyttömiä sekä pääosin elämäntaipaleensa alussa olevia lapsia ja nuoria.

Koko Suomea järkyttäneen ja toivottavasti yksittäiseksi jäävän tapauksen jälkeen varmaankin päällimmäisin kysymys on: miksi? On perin mahdollista, että lopullista ja täydellistä vastausta kysymykseen ei saada koskaan. Vastauksia kuitenkin etsitään. Se on yksi luonnollinen tapa tehdä surutyötä.

Tekijä, 18-vuotias lukiolainen oli opettajansa luonnehdinnan mukaan keskivertoa paremmin koulussa menestynyt oppilas. Hänen Internetiin lähettämistään teksteistä kuultaa hento oivallus erilaisten filosofisten maailmankatsomusten ja ismien päämääristä. Valitettavasti niistä jopa vahvasti paistaa läpi myös inho demokratiaa ja inhimillisyyttä vastaan sekä vankka usko omaan oikeamielisyyteen ja sen pohjalta kumpuavaan verityön oikeutukseen.

Myös koulutovereiden mukaan tekijä oli älykäs ja aatteellinen. Lisäksi he kuvailevat häntä hiljaiseksi ja yksinäiseksi, hiukan eristäytyneeksikin.

Kun suuret aatteet törmäävät oivaltavissa aivoissa, myrsky voi olla todella raju. Viimeistään silloin tarvitaan viisasta luotsia ohjaamaan ajatusten purtta ohi tuhoisien karikoiden. Silloin kuvaan astuu myös tunneäly – tai sen puute. Ellei maailmaa voi ymmärtää eikä tunteilla ole minkäänlaista sijaa, haaksirikko voi olla nyt koetun kaltainen.

Tekijää voi siis yrittää ymmärtää. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita sitä, että hänen tekonsa pitäisi hyväksyä.

Tapaus herättää jälleen kerran – ja toivottavasti nyt vakavasti – pohtimaan kasvattajien vastuullista roolia. Ehtivätkö, haluavatko ja uskaltavatko vanhemmat olla lapsilleen ja nuorilleen vanhempia, opastajia ja kasvattajia? Onko heillä aitoa mielenkiintoa lapsen kasvamiseen ja kehittymiseen, onko heillä siihen töiltään aikaa ja onko heillä siihen sosiaalisissa verkostoissaan ja ympäröivässä yhteiskunnassa tukea?

Koululaitos on sivistyksen ja humanismin, ei väkivallan kehto. Yhdessä kodin kanssa sen pitäisi kyetä antamaan lapselle opilliset ja henkiset eväät kasvaa hiljalleen tasapainoiseksi aikuiseksi. Opettajien ammattitaidolla on siinä keskeinen rooli, mutta kysyä sopii, tukeeko oppilasryhmien koon kasvattaminen, erityisopetuksen määrärahojen karsiminen tai esimerkiksi luokaton lukio yleviä opetuksellisia ja sosiaalisia tavoitteita?

Kaverit ovat tärkeitä toisilleen. Heidän kanssaan koetaan nuoruuden ilot ja surut. He voivat samanaikaisesti olla tärkeitä myös omille ja toistensa vanhemmille: esimerkkeinä, ystävinä ja tukijoina. Voisiko reilun kaveruuden korottaa arvoonsa?

Media ei ole synnitön, mutta ei ainoa syntipukkikaan. Se kyllä itse pyrkii erottelemaan faktan ja fiktion, mutta nuoren ihmisen mielessä asiat sekoittuvat. Kohtalokkaalla tavalla erottumatta voi jäädä muun muassa se, että räiskintä ja ammuskelu saattaa johtaa kuolemaan, joka on lopullinen: uutta elämää ei saa seuraavassa jaksossa eikä joystickin napin painalluksella.

Varmaankin esille nostetaan jälleen kerran myös nuorten mielenterveystyön puutteelliset resurssit. Niin on kenties oikein ja hyvä, vaikka kyse tällöin onkin enemmän seurausten kuin syiden hoitamisesta. Tekijän syntymän ajankohta ja ikä huomioon ottaen nyt varmaankin aiheellisesti kysytään myös, mitä muita vielä pimennossa olevia jälkiä viime vuosikymmenen lama-ajan kaikinpuolinen karsiminen jätti jälkeensä.

Kysymyksiin haetaan vastauksia, ajan myötä. Nyt on tärkeätä antaa koko kansakuntaa kalvavalle surutyölle aikaa, tukea menetyksen kaikkein karvaimmin kokeneille, tukea toinen toisillemme, uskoa huomiseen ja uskoa elämään.

Aikuisten ja virallisen Suomen yksi tapa osoittaa surua on laskea lippu puolitankoon. Se on kaunis tapa ja torstaina siihen on varsin perusteltu syy. Nuorilla on omat tapansa surun viestimiseen, kauniita nekin. Jo surmailtana matkapuhelimissa ja pikaviestimissä kiersi viesti, jossa pyydettiin sytyttämään kynttilä keittiön ikkunalle torstaina kello 18.

Syttyköön kynttilät. Sammukoon samalla hetkeksi sähkövalot ikään kuin osoituksena sille, että monen elämän ohut volframilanka on turhaan katkennut. Ei olisi perheyhteyden kannalta huono asia sekään, että sen hentona lepattavan liekin äärelle kerääntyisivät myös vanhemmat, vaikkapa isovanhemmatkin, kertomaan kuinka tärkeä ihminen se kynttilän sytyttänyt nuori heille on ja kuinka tärkeää hänen elämänliekkinsä varjeleminen heille on.

Kerro kaverille

Pääkirjoitus

Tulosta