Päätoimittaja
Ilkka Ahtokivi
10.12.1999
Kansa kaipaa johtajaa
Pääministeri Paavo Lipponen (sd.) varoitteli kolumnissaan presidenttiehdokkaita kaipuusta vahvaan johtajuuteen. Lipponen muistutti valtiosäännön muuttumisesta ja huomautti, että "näillä vuosisadoilla johtajuusmahtailu panee kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä".
Lipposen heitto oli siinä määrin erikoinen, että mieleen tuli etsimättä pääministerin saaneen päähänsä alitajuisesta kekkostakaumasta johtuvan horkkakohtauksen kesken kolumnin kirjoittamisen.
Lipposen tärinä on turhaa. Näköpiirissä ei ole sellaista kekkosenkaltaista ehdokasta, joka muodollisista valtaoikeuksistaan riippumatta noudattaisi omia oikkujaan ja viis veisaisi siitä, miten kansa esimerkiksi eduskuntavaaleissa äänestää.
Tuleva presidentti ei myöskään vie väkisin Suomea NATO:n jäseneksi vastoin valtioneuvoston ja eduskunnan tahtoa, eikä kukaan varteenotettavista ehdokkaista sitä yrittäisikään. Kansalaisten pelottelu NATO-mielisellä Elisabeth Rehnillä ja hänen tulevilla tekemisillään on pääministerin asemassa olevalta henkilöltä ala-arvoista.
Presidentti on kansallinen johtaja huolimatta siitä, että uuden valtiosäännön mukaan hänen sisäpoliittisia valtaoikeuksiaan on vähennetty.
Presidentti ei suinkaan ole menettänyt kaikkia valtaoikeuksiaan ja muuttunut Ruotsin kuninkaan kaltaiseksi "edustukselliseksi figuuriksi", eikä maaliskuun alussa voimaan tuleva uusi perustuslaki ole niin radikaali muutos valtioelinten suhteissa, kuin julkista keskustelua seuratessa saattaisi päätellä.
Kansa kaipaa johtajuutta ja suunnannäyttäjää. Erityisesti johtajuutta kaivataan silloin, kun ympäristö tuntuu olevan nopean hallitsemattoman muutoksen kohteena.
Presidenttiehdokkaiden johtajaominaisuudet ovat puntarissa sekä vaalikampanjan kuluessa että äänestyspäätöstä tehtäessä. Tämä asia ei pääministerin ärähdyksellä muuksi muutu. Ehdokkaat ovatkin aivan oikein korostaneet presidentin asemaa kansakunnan henkisenä johtajana ja suunnannäyttäjänä.
TIMO KERVINEN
Meillä länsimaissa on totuttu siihen, että sotaa johtavat poliitikot ja yksittäisiä sotatoimia kenraalit. Näin poliitikoilla säilyy viimekädessä valta ja vastuu päättää sekä sodan päämääristä, että keinoista näiden päämäärien saavuttamiseksi. Tshetshenian kriisissä näyttää olevan toisin.
Sairasteleva ja kesällä väistyvä Boris Jeltsin on koko kolmikuukautisen kriisin ajan pysytellyt taustalla. Varsin vaitonainen on ollut myös omaa presidentinvaalikampanjaansa käynnistelevä pääministeri Vladimir Putin. Putin on keskittynyt yleisluontoisten lausuntojen antamiseen ja todellinen puhevalta on ollut kenraaleilla.
Maanantaina venäläiset pudottivat tshetsheenisissien hallussa olevaan pääkaupunkiin Groznyiin lentolehtisiä, joissa kaupunkilaisille annettiin lauantaihin aikaa poistua kaupungista. Tämän jälkeen kaikkia kaupungista tavattavia ihmisiä uhattiin kohdella "terroristeina" ja "bandiitteina" eli ikään ja sukupuoleen katsomatta heidät luvattiin tappaa.
Tämä Pohjois-Kaukasuksen sotatoimiyhtymän komentaja kenraali Viktor Kazantsevin antama yksiselitteinen uhkavaatimus on nostattanut koko Tshetshenian kriisin pahimman vastalausemyrskyn, kun länsimaat ja niiden järjestöt yksi toisensa jälkeen ovat tuominneet Venäjän menettelyn.
Televisiohaastattelusta päätellen kenraalin ultimatum tuli poliittiselle johdolle yllätyksenä. Pääministeri Putin ei osannut lausua siitä oikeastaan yhtään mitään, eikä Jeltsin ole kommentoinut sitä sanallakaan.
Sotilaiden tehtäväksi on jäänyt selittää, ettei kyseessä ollut uhkavaatimus, vaan pikemminkin "humanitaarinen varoitus" ja ohje Groznyissä vielä oleskeleville noin 40 000:lle siviilille.
Tavalla tai toisella Venäjä joutuu luopumaan Groznyn pommittamisesta maan tasalle.
EU kokoontuu huippukokoukseensa Helsinkiin. Yleinen mielipide länsimaissa vaatii, että unionin on tuomittava Venäjän menettely muutenkin kuin sanahelinän tasolla.
Toisaalta avustus- ja lainaohjelmien katkaiseminen sekä yhteistyön jäädyttäminen unionin ja Venäjän kesken ei palvele niitä päämääriä, joiden saavuttamiseen länsi yhteistyöllä pyrkii.
TIMO KERVINEN