Sähkö- ja vesikatkokset kaikkien arkea

Kosovossa varaudutaan talveen teltoissa ja sukulaisten nurkissa

Ibricien pihalla olevan teltan kaminan piipusta tupruaa savu, perheen naiset pesevät teltan edustalla astioita kohmeisin käsin. Tuuli puhaltaa kylmästi lumisilta vuorilta. Miehet rakentavat sodassa tuhotun talon tilalle uutta asuinrakennusta.

Talon raunioiden lisäksi sodasta muistuttaa tuhoutunut serbiarmeijan panssarivaunu, josta on tullut kylän lapsille hiekkalaatikon korvike. Tankki ilmaantui pihaan sinä aikana, kun perhe oli sotaa paossa naapurivuorilla ja Albaniassa.

- Toivomme, että pääsemme sisätiloihin ennen lumen tuloa, sanoo Ilaz Ibrici ja vilkaisee epäillen jo valkohuippuisia vuoria.

Apu ja palkka viivästyneet

Ibricit ovat onnekkaita, sillä he onnistuivat saamaan ajoissa rakennustarvikkeet avustusjärjestöiltä.

Viiden kilometrin päässä vuorten suuntaan Kisharekassa asuva 7-henkinen Cezain perhe ei ole ollut yhtä onnekas. Heidän talostaan on pystyssä vasta perustus ja seinät, jotka Heset Cezai on muurannut tuhotun talonsa ehjistä tiilistä.

- Avustusjärjestöt lupasivat auttaa, kun olen aloittanut työt. Nyt tarvitsisin ikkunat, ovet ja kattotarvikkeet, mutta auttajia ei ole näkynyt, kyläkoulun opettajana työskentelevä Cezai sanoo murtuneena.

Perhe asuu toistaiseksi Heset Cezain veljen talossa yhdessä huoneessa, joka toimii 7-henkisen perheen keittiönä sekä olo- ja makuuhuoneena.

Heset Cezai ei ole saanut palkkaa puoleentoista vuoteen, eikä Kosovoa hallinnoivan UNMIK:n lupaamaa stipendiäkään (väliaikaista palkkaa) ole vielä maksettu kertaakaan.

Perhe on elänyt jo pitkään rahattomassa taloudessa.
- Ilman ruoka-apua emme selviäisi millään, sanoo lämpimän lieden äärestä teetä tarjoileva Raza Cezai.

Työttömyyttä, sodan traumoja

Heset Cezai on väsynyt ja masentunut. Hän sanoo, että on käynyt läpi helvetin, eikä jaksa olla huolissaan itsestään eikä tämän hetken aineellisesta pulasta.

Hän sanoo surevansa eniten sitä, ettei hänellä ollut varaa kouluttaa vanhinta poikaansa Shependiä, ja myöskään YK:n poliisikoulun ovet eivät auenneet pojalle.

Vanhempien mieltä painaa myös 7-vuotiaan Kirjan-tyttären tila. Hän kärsii sodan ajan traumoista eikä uskalla mennä edes ulos yksin. Yksi tyttäristä on hyvässä sijoitusperheessä Gnjilanessa ja opiskelee vanhempiensa iloksi isänsä tavoin opettajaksi.

Serbivankilan kokenut ja puolitoista vuotta vuorilla piileskellyt 50-vuotias Heset Cezai sanoo, että hänen elämänsä on ohi, mutta lapset pääsevät varmasti rakentamaan itsenäistä Kosovoa.

- Kosovon suurin ongelma on poliittinen eripura, mutta se on ratkaistavissa ja kansainvälinen yhteisö joutuu lopulta hyväksymään itsenäisen Kosovon, Heset Cezai sanoo.

Pecin ostoskeskus kynttilän valossa

Kaikkialla Kosovossa kärsitään sähkön, veden ja lämmön puutteesta. Pääkaupungin Pristinan sähkövoimalaitoksen toinen yksikkö on suljettu korjaustöiden vuoksi. Ihmiset ovat saaneet totutella jopa vuorokausien sähkö- ja vesikatkoksiin sekä mykkiin puhelimiin.

Pecissä vajaan 100 kilometrin päässä Pristinasta lähellä Albanian ja Montenegron rajaa sähköä on viime päivinä jaettu vain tunti päivässä.

Kaupungin suuri monikerroksinen ostoskeskus on kuitenkin auki, ja asiakkaat hypistelevät tarjolla olevia tuotteita kynttilän valossa.

Kaupungin kahvilat ovat myös avoinna, vaikka eivät vesipulan vuoksi voi tarjoilla kahvia, ja pizzeriat ovat täynnä asiakkaita vaikka pizzauunit ovat olleet kylmillään jo toista viikkoa.

Serbipappi ulos KFOR-puvussa

Pec on Kosovon yksi suurimmista ja pahiten raunioituneimmista kaupungeista. Serbien aloittama kaupungin etninen puhdistaminen kääntyi kesällä päälaelleen ja nyt Pecissä asuu aiempien 25 000 serbin sijasta vain kaksi vanhempaa serbinaista.

Pecin kolmas serbi, englannin ja ranskan kielen professori Lugaz Radonjie elää paossa huikean kauniissa vuorten ympäröimässä Sopocanin luostarissa heti Pecin ulkopuolella. Luostarissa asuu Radonjien lisäksi 19 nunnaa, joitakin pappeja ja viisi Krajinan serbipakolaista.

- Sekä serbit että albaanit menettivät Pecissä paratiisin ryhtyessään vihaamaan entisiä ystäviään. Jos minut nyt tunnistetaan kadulla serbiksi, on aivan sama olenko rikollinen vai enkeli, minut kidnapataan ja tapetaan, Lugaz Radonjie sanoo.

Luostarin pappi, isä Petar, vahvistaa Radonjien sanat ja kertoo, että hän itse uskaltaa poistua luostarista ainoastaan KFOR-rauhanturvaajien saattelemana ja heidän antamassaan asepuvussa.

- Nyt meillä ei ole elämää muurien ulkopuolella. Haluaisimme kansainvälisen yhteisön antavan sen meille takaisin, sanoo isä Petar.

STT-IA
26.11.1999

Ulkomaat -sivulle