Muut lehdet tiistaina 1.2.2000

Kansan Uutiset pitää presidentinvaalia liian pitkänä

Ei voi kuin ihailla presidenttiehdokkaiden turnauskestävyyttä. Takana on kuukausien mittainen kampanja ennen ensimmäistä kierrosta ja kaksi kiihkeää viikkoa sen jälkeen.

Televisio- ja radioesiintymisiä toisensa perään niin asia- kuin viihdeohjelmissa, vaalijuhlia, kansan tapaamisia toreilla ja marketeissa, ties mitä. Ja silti molemmat ehdokkaat jaksavat yhä olla enimmäkseen teräviä ja hyväntuulisia, vastata kärsivällisestä sadannen kerran yksiin ja samoihin kysymyksiin, antaa haastatteluja haastattelujen jälkeen, vaikka uutta sanottavaa ei ole riittänyt enää viikkoihin.

Kolmen viikon jakso ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä on onnistunut ratkaisu, jos tarkoituksena on nimenomaan mitata ehdokkaiden henkistä ja fyysistä kestävyyttä sitä silmällä pitäen, että niitä voitaisiin esimerkiksi vaikeassa kriisitilanteessa tarvita. Se ei liene kuitenkaan ollut ainakaan päällimmäisenä kansanedustajien mielessä, kun he päättivät nykyisestä vaalitavasta.

Rasitus, johon toiselle kierrokselle selvinneet ehdokkaat joutuvat, voi olla inhimillisesti kohtuuton. Se koskee kuitenkin vain kahta ihmistä. Ongelma on vakavampi, jos myös äänestäjät uupuvat ennen varsinaista vaalipäivää. Siitä ei ole onneksi vielä vakavia merkkejä - ellei sitten ennakkoäänestysinnon laantuminen vilkkaan alun jälkeen sellainen ole.

Tavallinen äänestäjä voi torjua kyllästymistään panemalla television kiinni tai vaihtamalla kanavaa, kun tutut kasvot ilmestyvät jälleen ruutuun. Politiikkaa tavallista tiiviimmin seuraavan mielenkiintoa pitää yllä ainoastaan mahdollisuus, että jompi kumpi ehdokkaista tekisi ratkaisevan virheen, mikä ei ole lainkaan todennäköistä. Uutta vaaliohjelmista ja -tilaisuuksista on turha odottaa.

Molempien näkemykset tärkeistä ulko- ja sisäpoliittisista asioista on kuultu riittävän monesti, arvo- ja persoonallisuuserotkin ovat tulleet vähintään kyllin tutuiksi.

Vaalitaistelu-uupumus näkyy varsinkin Esko Ahon tukijoukoissa. Eräät keskustan vaikuttajat eivät ole jaksaneet luottaa äänestäjien harkintakykyyn eivätkä odottaa vaalipäivää, vaan ovat syyllistyneet uskomattoman törkeään painostukseen erityisesti Ahon kotikentillä Pohjanmaalla. Se on kohdistunut Tarja Halosta mahdollisesti äänestäviin kokoomuslaisiin. Aholle näistä ylilyönneistä on pelkkää haittaa.

Jotkut odottavat ja vaativat vielä sentään uuttakin: "Viimeisellä kampanjaviikolla olisi päästävä ennen muuta ulkopolitiikassa vihdoin varovaisia fraaseja syvemmälle" (Iltalehti 31.1.). Turha ja perusteeton toive.

Ulkopolitiikka on juuri "varovaisia fraaseja", mahdollisen taitamista. Ehdottomasti sopimaton presidentiksi olisi ehdokas, joka antaisi kuviteltuihin kriisitilanteisiin suorasukaisia vastauksia tyyliin: rautaa rajalle vaan.

On ehkä hätäistä tehdä johtopäätöksiä yhden vaalikampanjan perusteella. Tämä kampanja on ollut erilainen kuin edellinen - ja enimmäkseen edukseen, hyvien ehdokkaiden vuoksi. Silti ensimmäisen ja toisen kierroksen välin lyhentämistä sietäisi harkita. Viikko riittäisi, mutta kaksikin kävisi, jos esimerkiksi ennakkoäänestys sitä vaatisi.

Aamulehti kirjoittaa pitkän valtakauden vaaroista

Jos viime vuosikymmenen alkupuolella olisi pitänyt nimetä kaksi aikamme suurinta eurooppalaista valtiomiestä, valinta olisi varmaankin osunut Ranskan presidenttiin Francois Mitterrandiin ja Saksan liittokansleriin Helmut Kohliin.

Miesten välillä vallitsi lämmin yhteistyöhenki EU:n valmistautuessa suureen ponnistukseen, rahaliiton käynnistämiseen.

Se oli silloin se; nyt molempien maine on kärsinyt pahan kolauksen. Kohl on päivittäin uutisotsikoissa puolueensa rahasotkujen takia ja vuonna 1995 kuolleen Mitterrandin arveluttavia hallitsemistapoja on kaivettu päivänvaloon jo pitkään.

Kohl johti Saksaa 16 vuotta ja Mitterrand Ranskaa 14. Jos ehdoton valta turmelee ehdottomasti, kuten brittilordi Acton aikoinaan määritteli, niin korruptoiko pitkään jatkuva valtakausi vielä enemmän, lopullisesti?

Kohl kiisti sunnuntaina tiedot, että Mitterrand olisi vuonna 1994 tukenut hänen vaalikampanjaansa 30 miljoonalla D-markalla (noin 90 miljoonalla Smk:lla). Summaa väitettiin "palkkioksi" siitä, että Kohlin hallitus suhtautui myönteisesti ranskalaisen Elf-öljy-yhtiön hankkeeseen sijoittaa miljardikaupalla rahaa itäsaksalaiseen Leuna-jalostamoon.

Projektia pidettiin ranskalais-saksalaisen talousyhteistyön suurena vahvistuksena ja EU:n yhdentymisen vertauskuvana. Mitterrand alkoi kuitenkin pelätä, että sosiaalidemokraatit voittaisivat Saksan vaalit 1994 ja Euroopan yhdentyminen juuttuisi paikoilleen. Siksi tarvittiin runsas rahalahja CDU:n vaalikassaan, kuuluu teoria.

Kohl on sen nyt virallisesti kiistänyt, mutta Elf-yhtiön tausta herättää epäilyksiä. Yhtiö on vuosien varrella salaa tukenut Ranskan suosimia diktaattoreita Afrikassa, maksanut lahjuksia asekaupoissa ja ostanut mm. linnan yhdelle Mitterrandin golfkumppaneista.

Yhtiön erotettu johtaja on kertonut lähettäneensä vuosittain Mitterrandille listan maksuista ulkomaille. Elf voiteli ahkerasti Ranskan kunnian ja mahdin puolesta, mutta valtiomiesten kunnia joutui vaakalaudalle.

Pohjalainen aprikoi presidentinvaalien erikoisuuksia

Kekkosen pitkän presidenttikauden jälkeen on käyty kolmet presidentinvaalit. Sosiaalidemokraattien asettama ehdokas on voittanut joka kerta. Valituiksi tulleet Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari olivat hyviä ehdokkaita, joten siltä kannalta katsottuna demarien voittoputki ei ole erikoisuus.

Jonkinlainen erikoisuus se on sillä perusteella, että vastaavana aikana ns. porvarillisten puolueiden äänestäjät olivat enemmistö kaikissa muissa yleisvaaleissa. Sitä paitsi, porvaripuolueillakin oli hyviä ehdokkaita, mutta presidenttejä heistä vaan ei tullut.

Mitä muita johtopäätöksiä tästä voikaan tehdä, yksi on se, että presidentinvaali on kahden viime vuosikymmenen kokemuksen perusteella henkilövaali korostuneemmin kuin muut vaalit.

Kuusi vuotta sitten porvarillinen ehdokas ratkaisevassa äänestyksessä oli rkp:n Elisabeth Rehn. Ruotsinkielisillä äänestäjillä ei ollut paljon päänvaivaa ehdokkaansa valinnassa. Kokoomuslaisten ja keskustalaisten menoa Rehnin taakse helpotti ainakin se, että ehdokas edusti porvarien keskinäisessä pelissä pientä kolmatta osapuolta. Tulos oli kuitenkin Ahtisaaren voitto.

Oliko ehdokkaiden sukupuoli äänestyspäätöksissä sittenkin merkitsevämpi peruste kuin perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon? Saiko porvariäänestäjiä menemään Ahtisaaren taakse tai passivoitumaan myös se, että Rehnin äidinkieli on ruotsi?

Joka tapauksessa, moni äänestäjä antoi piut paut oikeisto-vasemmisto -perusteelle ja ratkaisi kantansa muilla perusteilla.

Kun Mauno Koivisto valittiin ensimmäisen kerran, vaalitaistelussa argumentteja häntä vastaan olivat sosialismi, ulkopolitiikka ja uskonto. Selitettiin, ettei Koivistolla ole idänsuhteita. Jonkin verran äänestäjiä varoiteltiin myös kirkkojen sulkemisuhalla sosialisti Koiviston valinnan seurauksena.

Porvarillisuus ei ole riittänyt tuomaan voittoa presidentinvaaleissa, mutta vajavainen menestys ei estä koettamasta jälleen uudelleen. Keskusta rupesi suorastaan ratsastamaan teemalla ensimmäisen äänestyksen jälkeen. Kokoomus puolueena taas menetti kiinnostuksensa samaan aiheeseen, kun oma ehdokas putosi.

Tämäkin osoittaa, että aatteita käytetään paljolti taktisesti puoluejohtajien oman valtapelin välineinä ilman sen kummempaa sisältöä. Niiden käyttöarvo vaalivalttina vaihtelee tilanteen mukaan.

Keskustan varapuheenjohtaja Sirkka-Liisa Anttila oletti heinäkuussa 1997, että Ahtisaari tulee olemaan demarien ehdokas. Niinpä hän ilmoitti jo tuolloin äänestävänsä näiden vaalien toisella kierroksella Ahtisaarta, jos vastaehdokas on kokoomuksesta. Kokoomuksen ehdokkaan nimeä ei edes tiedetty, mutta Anttila jo tiesi, että Ahtisaarella on enemmän yhteisvastuuta korostavaa arvopohjaa.

Tarja Halosta ei kampanjoida nimenmaan vasemmistolaisuuden perusteella vaan perusteina käytetään selkeämpiä asioita. Vasemmistolaisuus olisikin huono vaalivaltti.

Mutta onko porvarillisuus sen parempi, jos asetelma oikeisto-vasemmisto on äänestäjien valtaosalle vähemmän merkitsevä tekijä kuin esimerkiksi sukupuoli ja kieli. Kuusi vuotta sitten voitiin päätellä tilastoista, että kokoomuslaisia äänestäjiä meni toisella kierroksella runsaasti Ahtisaaren taakse.

Kuusi vuotta sitten nainen oikealta hävisi vaalin. Nyt yrittää nainen vasemmalta, minkä pitäisi olla vielä huonompi lähtökohta. Mutta jokaiset vaalit ovat ainutkertaiset.

Satakunnan Kansa pohtii äärioikeistoa EU:n pääsärkynä

Itävalta on tuottanut EU:lle suhtautumisongelman, jollaista ei luultavasti ole osattu oikein kuvitellakaan unionin säännöstöä laadittaessa. Ei myöskään ole selvää, mikä suhtautumistapa olisi strategisesti ja taktisesti viisainta.

Maan äärioikeistolainen vapautuspuolue on mahdollisesti nousemassa hallitukseen. Puolueen puheenjohtaja Jörg Haider on herättänyt erityisesti Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa jyrkkää paheksuntaa estottomalla populismillaan ja rasismillaan, jossa on nähty viitteitä kansallissosialismistakin.

Ranskan presidentti Jacques Chirac on vaatinut, että EU:n on nopeasti sovittava yhteisistä toimista, joihin ryhdytään, jos Haiderin puolue nousee valtaan. Itävallan hallitusneuvottelijoiden pitäisi sitten ottaa tämä huomioon.

EU-asiantuntijoiden mielestä unionilla on muitakin reagointikeinoja kuin pelkän vetoomusten esittäminen, jos tilanne kärjistyy.

Mikäli jäsenmaa rikkoo EU:n kansalaisuutta koskevia säädöksiä tai Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimusta, sen äänioikeus ministerineuvostossa voidaan Amsterdamin sopimuksen mukaan lakkauttaa.

Tätä ei tietysti kuitenkaan saa tehdä, ennen kuin loukkaukset ovat tapahtuneet. Haiderin puolueen nousemiselle Itävallan hallitukseen unioni ei voi mitään, eikä sen periaatteessa pidäkään voida, koska se on itävaltalaisten asia.

Vapauspuolue on saanut nykyisen asemansa demokraattisissa vaaleissa. Avoin rasismi, jota on ruvettu luonnehtimaan poliittiseksi äärioikeistolaisuudeksi, on nostanut päätään eräissä muissakin EU-maissa. Voimakkaalla reagoinnilla Itävallan suuntaan halutaan lähettää varoituksen sanoja laajemmallekin.

Päämäärä on tärkeä. Se juontaa jo EU:n alkuhistoriasta. Mutta painostuksen asteesta ja tehosta voidaan olla monta mieltä.

Tällaisen toiminnan lopullinen osoitehan on itse äänestäjä, mutta nimenomaan itävaltalaiset ovat aiemminkin näyttäneet, etteivät he vaaliuurnilla välttämättä paljon piittaa kansainvälisestä paheksunnasta. Toisaalta myöskään ihmisoikeuksien ei ole koettu olleen Itävallassa sen suuremmassa vaarassa kuin muuallakaan Keski-Euroopassa.

Jyrkän painostuksen seuraus voi pahimmassa tapauksessa olla päinvastoin ääriliikkeen voimistuminen.

Parasta ennalta ehkäisevää toimintaa olisi se, jos rasismin syitä kyettäisiin selvittämään nykyistä syvällisemmin ja ottamaan havainnot huomioon arkipäivän politiikassa.

Koonnut: TK
1.2.2000

Muut lehdet -sivulle