Muut lehdet keskiviikkona 2.2.2000

Kansan Uutisten mukaan nousu ei auta kaikkia

Toimeentulotuen saajien määrä väheni vuonna 1998 kymmenen prosenttia ja kustannukset viisitoista prosenttia. Tästä ei kannata kuitenkaan tehdä johtopäätöstä, että tuen tarve olisi olennaisesti vähentynyt.

Parantunut työllisyys on vähentänyt tuen tarvetta, mutta tuen saajien määrää on vähentänyt ehkä vieläkin enemmän sen saannin ehtojen kiristyminen.

Toimeentulotukea saavia riittää voimakkaasta nosukaudesta huolimatta. Vuonna 1998 toimeentulotukea sai yhä joka kymmenes suomalainen, 313 000 kotitaloutta, joissa eli 535 000 henkilöä.

Paavo Lipposen hallitus toteutti alkuvuodesta 1998 paljon kiistaa aiheuttaneen toimeentulotuen ja asumistuen yhteensovittamisen. Toimeentulotukea saavien asumistukeen tuli silloin seitsemän prosentin omavastuu.

Alkujaan hallituksen porvariryhmät ajoivat 20 prosentin omavastuuta, mutta Vasemmistoliitto sai taisteltua sen seitsemään prosenttiin. Millaiseen ahdinkoon toimeentulotukea saavat olisivatkaan joutuneet, jos porvareiden tahto olisi toteutunut!

Seitsemän prosentinkin omavastuuosuus aiheuttaa sen, ettei esimerkiksi työmarkkinatuen varassa elävä pitkäaikaistyötön millään kykene maksamaan asumistaan ja elämistään varsinkaan pääkaupunkiseudulla. Hänen ainoaksi vaihtoehdokseen jää hakea apua esimerkiksi kirkon diakoniatyöltä. Tämä näkyykin seurakunnissa.

Esimerkiksi vauraassa Espoossa seurakunnat käyttivät avustuksiin kaksi kertaa enemmän kuin olivat budjetoineet. Diakoniatyön asiakkaiden määrä on koko maassakin ollut selvässä nousussa ja samalla tapaukset ovat muuttuneet yhä vaikeammiksi.

Tosin merkkejä aikojen paranemisestakin on: seurakunnilta ruoka-apua saaneiden määrä väheni vuonna 1998 noin 40 000. Silti ruoka-apua hakeneita oli yhä yli puoli miljoonaa. Kirkon diakoniatyöllä oli samaan aikaan asiakaskontakteja 925 000, runsaat 20 000 edellisvuotta enemmän.

Toimeentulotukea saaneista eli Stakesin maanantaina julkistaman tilaston mukaan peräti puolet työttömyysturvan varassa. Tämä osoittaa, ettei työttömyysturva yksinkertaisesti riitä elämiseen. Työttömyysturvan parantamisen onkin oltava ensimmäisten joukossa, kun jatkuvasta säästämisestä ja supistamisesta joskus päästään taas sosiaaliturvan vähittäiseen kehittämiseen.

On tietenkin erinomainen asia, että edes kirkko auttaa niitä, jotka ovat pudonneet kaiken muun tuen ulkopuolelle. Moni kirkolle veroja maksava katsoo varmasti suopeasti sitä, että seurakuntien varoja käytetään tällaiseen tarkoitukseen eikä esimerkiksi rahastojen kasvattamiseen ja monumentaaliseen rakentamiseen. Kirkon diakoniatyötä ei ole kuitenkaan tarkoitettu paikkaamaan yleistä sosiaaliturvaa, vaan avustamaan tilapäisissä hätätapauksissa.

Kirkko on saanut syliinsä osan kuormasta, jota muu yhteiskunta ei halua kantaa - tai jonka poliittiset päättäjät yrittävät unohtaa ja piilottaa. Varsinkin ikääntyneistä pitkäaikaistyöttömistä on tullut "tarpeetonta kansaa", josta kukaan ei halua huolehtia. Julkinen valta, valtio ja kunnat, eivät hoida perustehtäviään, kun sosiaalitoimistoista lähetetään avun tarpeessa olevia seurakuntiin.

Lalli tietää, että Suomen Keskusta on hyvä puolue

Suomen Keskusta poikkeaa maamme muista poliittisista liikkeistä siinä, että puolueella on yhä edelleen paljon muita laajempi ja toimivampi järjestökoneisto. Keskustan järjestötyön painopiste on maaseudulla. Selvää on, että maaseudun väestökadon ja vaikeuksien myötä keskustankin järjestövoima on menettänyt osan menneestä iskustaan.

Silti keskusta on järjestönä kestänyt suomalaisen yhteiskunnan murroksen paremmin kuin kilpailijansa. Erään suomalaisen politiikan tutkijan karkean arvion mukaan tilannetta voisi luonnehtia niin, että keskustalaisiksi Suomessa mieltää itsensä noin viitisentoista prosenttia väestöstä, kun vastaavasti kokoomuslaisten tai sosialidemokraattien joukkoon ihmisistä kokee kuuluvansa kumpaakin vain noin viitisen prosenttia ihmisistä.

Toinen asia on, että sosialidemokraattien tai kokoomuksen äänisaalis vaaleissa on viime vuosina ollut samaa luokkaa kuin keskustankin. Vaalista riippuen puolueista joku saa ääniä muita enemmän, mutta kaikki kolme ovat vakiinnuttaneet kannatuksensa normaaleissa puolueiden voimasuhteita mittaavissa vaaleissa noin viidenneksen tasolle.

Tasavallan presidentin valinta suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla on ensisijaisesti henkilövaali. Periaatteessa äänestäjät valitsevat itselleen mieluisimman presidentin ensin kaikkien ehdokkaiden joukosta ja sitten toisella kierroksella kahden jäljelle jääneen välillä.

Puolueilla on kuitenkin oma roolinsa valinnassa. Puolueet asettavat ehdokkaat ja puolueet tarjoavat asettamilleen ehdokkaille peruskannattajajoukon ja auttavat heidän vaaliorganisaatioidensa kokoamisessa.

Mikä on puolueiden rooli nyt, kun kansalaisten on valittava Suomelle presidentti Tarja Halosen ja Esko Ahon välillä? Selvää on, että SDP tukee koko voimallaan Tarja Halosta ja keskusta Esko Ahoa. Myös Vasemmistoliitto tekee työtä Tarja Halosen puolesta, vaikka puolue ei taktisista syistä muka otakaan vaaliin virallista kantaa. Kaikki kommervenkit on tehtävä, jotta Tarja Halosen vasemmistolaisuus voitaisiin pitää piilossa.

Kokoomus ei puolueena ole ottanut valintaan kantaa. Puolueen näkyvistä mielipidevaikuttajista kuitenkin yhä useampi on tullut julkisuuteen Esko Ahon kannattajana.

Ahon kampanjan kannalta tämä onkin tärkeintä. Kokoomuksen äänestäjiä ei ohjailla järjestöpäätöksin, mutta puolueen mielipidejohtajien kannanotot ovat arvokkaita. Todennäköistä on, että valinta Ahon ja Halosen välillä on hyvin tiukka ja tasainen. Juuri tässä tilanteessa keskustan järjestökoneisto voi näyttää voimansa.

Jos jokainen keskustalainen - siis se viitisentoista prosenttia väestöstä - ottaa tehtäväkseen henkilökohtaisesti hankkia Esko Ahon taakse yhden äänen joka muutoin menisi kilpailijalle tai jäisi käyttämättä, Aho voittaa varmasti.

Sosialidemokraatit ovat miehittäneet Suomen tasavallan presidentin paikan nyt jo 18 vuoden ajan. Jos porvarillinen Suomi haluaa nyt tasapainottaa valtiollisen vallan jakautumista, on inhimillisen vaikuttamisen aika.

Etelä-Suomen Sanomien mukaan EU nöyryyttää Itävaltaa

Voiko demokratian puolustamisen nimissä loukata demokratiaa? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Euroopan unioni on Itävallan hallituskysymystä käsitellessään vastannut myöntävästi molempiin kysymyksiin.

EU:n uhkaus katkaista viralliset suhteensa Itävaltaan, jos Jörg Haiderin johtama äärioikeistolainen FPÖ nousee maan hallitukseen, on ainutlaatuinen. Unioni puuttuu suoraan yhden jäsenvaltionsa sisäpolitiikkaan, sen oikeuteen muodostaa itse hallituksensa.

Itävallassa EU:n ukaasi herättää todennäköisesti laajaa paheksuntaa - eikä vain Haiderin tukijoiden joukossa. Maan itsenäisyyttä on loukattu, sen kansalaisten vapaissa vaaleissa ilmaisema tahto sivuutettu. Haiderin suosio ei laske, vaan kasvaa. Muissakin maissa vahvistuvat epäilyt siitä, mihin EU pyrkii. Unioni antoi vastustajilleen erinomaisen aseen.

Uhkavaatimuksen taustalla on vakavia syitä. Euroopassa muistetaan, mitä seurasi Adolf Hitlerin noustua valtaan Saksassa. Äärioikeistolaiset liikkeet ovat viime aikoina lisänneet suosiotaan. Nyt pelätään, että FPÖ:n pääsy Itävallan hallitukseen siivittäisi niitä uusiin voittoihin.

Unioni olisi silti voinut menetellä toisin. Kun Italian hallituksessa istui aikanaan uusfasisteja, unioni ei reagoinut lainkaan. Oliko Italia liian iso kohde ja Itävalta sopivan pieni?

Unioni olisi voinut odottaa. Vielä ei ole nähty, minkälaista ohjelmaa hallitus, jossa FPÖ olisi mukana, aikoisi noudattaa. Ei tiedetä, kuinka monta ministeriä FPÖ saisi ja mille paikoille. EU kiirehti julistamaan tuomionsa etukäteen ottamatta huomioon sitäkään, että puheet oppositiossa ovat eri asia kuin teot hallituksessa.

Suomessa kommunisteilta vedettiin pois vallankumoukselliset myrkkyhampaat ottamalla heidät hallitusvastuuseen. Suomalainen kommunismi oli kesytetty jo ennen sosialismin luhistumista. Radikaali Smp pääsi hallitukseen - ja kuihtui ennen pitkää hengiltä. Sama metodi tehoaisi mahdollisesti myös Haiderin puolueeseen Itävallassa.

Suomi on mukana Itävaltaa uhkailevan muun EU:n ruodussa. Sivussa pysyminen olisi ollut kaiketi mahdotonta. Silti voi kysyä, tuntuuko päättäjien omassatunnossa yhtään liikahdusta. EU näet uhkailee ja nöyryyttää Itävaltaa samalla tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan Suomea. Moskovassa katsottiin, keitä Suomen hallitukseen hyväksytään.

Kokoomus oli pysyvästi oppositiossa. Nyt Suomi on EU:n riveissä arvioimassa, keitä Itävallan hallitukseen kelpaa. Itävallan hankalana asiana on päättää, onko viisaampaa kyyristellä vahvemman edessä niin kuin Suomi aikoinaan vai pitää kaikesta huolimatta pintansa.

Turun Sanomien mukaan Haider koettelee EU:n periaatteita

Euroopan unioni on joutunut ensimmäisen kerran 50-vuotisen historiansa aikana jyrkälle törmäyskurssille oman jäsenmaansa kanssa. Äärioikeistolaisen vapauspuolueen todennäköinen nousu Itävallan hallitukseen koettelee EU:n poliittista uskottavuutta ja pyhiä periaatteita, mutta myös kykyä sisäisen kriisin maltilliseen hallintaan.

Itävallan parlamenttivaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluja on seurattu muissa unionimaissa kriittisen huolestuneina. Neljättä kuukautta jatkunut jahnaaminen on johtanut umpikujaan, josta näyttää olevan vain yksi ulospääsy: konservatiivisen kansanpuolueen ja vaaleissa murskavoittoon yltäneen Jörg Haiderin FPÖ:n koalitio.

Avoimen fasistisilla painotuksilla poliittisen uransa luoneen Haiderin valtaan nousu olisi shokki EU:lle, jonka perustamisen keskeinen ponnin oli aikanaan totalitaaristen ääriliikkeiden vastustaminen ja demokratian turvaaminen sodanjälkeisessä Euroopassa.

Päätöksenteossaan tavallisesti varsin verkkainen EU on tällä kertaa reagoinut varhain ja voimakkaasti. Itävallalle on jätetty kaikkien 14 jäsenvaltion nimissä kannanotto, jossa alppimaata uhataan suhteiden jäädyttämisellä, jos Haiderin johtama äärioikeisto pääsee hallitukseen.

Painostustoimi on jyrkkyydessään ja ennakoivuudessaan ainutlaatuinen. Sitä voi Jean Monet -professori Esko Antolan tavoin kiitellä siviilirohkeuden osoitukseksi ja rajanvedoksi fasismiin, mikä valaa uskoa EU:n kykyyn pitää kiinni yhteisön peruskirjoissa lausutuista ihanteista (TS 1.2.).

Lantilla on kuitenkin myös toinen puoli. Kyse on olennaisesti siitä, millaisia vaikutuksia EU:n uhkaukset saavat aikaan Itävallassa.

Itävalta on EU:n jäsenenäkin suvereeni valtio. Suomalaiset jos ketkä tietävät kokemuksesta, miten herkkiin tuntoihin kajotaan, kun ulkoapäin pyritään puuttumaan hallituksen muodostamisen tapaisiin sisäisiin ratkaisuihin. Sitä paitsi sosiaalidemokraattien ja kansanpuolueen toistakymmentä vuotta jatkuneen valtakauden jälkeen poliittisten vaihtoehtojen kaipuu on Itävallassa ilmeisen vahva.

Malttamaton ja äkkiväärä suhtautuminen saattaa nostattaa Itävallassa vastarintaan sellaistakin väkeä, joka ei äärioikeiston edustamaa rasismia ja natsimielisyyttä kannata. Tällainen reaktio sataisi todennäköisesti satoa viime kädessä Haiderin laariin. Uudet vaalit olisivat askel ojasta allikkoon.

Unioni pyrkii taltuttamaan eurooppalaiset oikeistovoimat eristämällä ne poliittisesta vaikuttamisesta. Strategia on suoraviivainen, mutta ei välttämättä viisas.

Sitomalla ääriliikkeet parlamentaariseen vastuuseen ja valvontaan, päästään luultavasti parempiin tuloksiin. Siitäkin suomalaisilla on omakohtaisia kokemuksia. Kekkosen aloittama kommunistien yhteiskuntaan sopeuttaminen on onnistunut jopa niin hyvin, että koko vasemmisto mahtuu tänään yhden ja saman presidenttiehdokkaan taakse.

Itävalta ei tietenkään ole Suomi, eikä Jörg Haider Taisto Sinisalo. Sikäläinen oikeistopopulismi ammentaa voimansa paljolti natsimenneisyydestä, jonka kanssa maa ei ole koskaan harjoittanut samanlaista kollektiivista itsetutkistelua kuin esimerkiksi Saksa ja viimeksi Ruotsi.

Historiallisen tilinpäätöksen käynnistäminen ei ole vieläkään liian myöhäistä. Se olisi varmaan tarpeen monelle muullekin EU-maalle kuin Itävallalle. Demokratian perinne on toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa yllättävän ohut.

Koonnut: TK
2.2.2000

Muut lehdet -sivulle