Muut lehdet maanantaina 7.2.2000

Demarin mielestä moniarvoinen sosiaalisuus otti voiton vanhoillisuudesta

Presidentinvaalin ratkaisevaa äänestyspäivää edeltänyt tiukka kampanjavaihe on nyt ohi, ja Suomi on saanut uuden presidentin ulkoministeri Tarja Halosesta.

Kyseessä oli jo toinen suora, kaksivaiheinen kansanvaali, ja sen kanssa niin ehdokkaat, kampanjaorganisaatiot kuin äänestäjät näyttävät oppineen elämään hyvin, eräitä ikäviä poikkeuksia lukuunottamatta.

Presidenttiehdokkaiden asettelu sujui viime vuonna eri tahdissa sen mukaan, mitä mikin puolue ja kansalaisliike piti tarpeellisena. Ehdokkaita asetettiin jo viime keväänä sekä aivan loppuvuodesta. Pahiten ehdokasasettelu takelteli Kokoomuksessa, mutta muutaman viikon pallottelun jälkeen sielläkin päästiin hyvissä ajoissa ratkaisuun.

Presidenttiehdokkaat jakautuivat ennen vaalin ensimmäistä kierrosta sekä sen aikana kolmeen eri ryhmittymään. Perussuomalaisten Ilkka Hakalehto ja Remonttiryhmän Risto Kuisma jäivät miniatyyriehdokkaiksi, joille hädin tuskin oli mahdollista ylipäätään mitata kannatusta. Vihreiden Heidi Hautala jäi myös alhaisiin kannatuslukemiin, mutta se johtui paljolti siitä, että hänen kannatustaan virtasi varhaisessa vaiheessa SDP:n Tarja Haloselle.

Ensimmäisen kierroksen tulos ratkesi Halosen, Keskustan Esko Ahon, Kokoomuksen Riitta Uosukaisen ja RKP:n Elisabeth Rehnin välillä. Uosukainen ja Rehn kokivat Hautalan kohtalon. Ratkaiseva määrä heitä alunperin tukeneiden äänistä valui Haloselle ja Aholle, joista lopulta tuli ensimmäisen kierroksen jälkeen kärkikaksikko.

Vaalitaistelu sujui maltillisesti ja hyviä tapoja noudattaen ensimmäiselle kierrokselle saakka, mutta sitten tunnelma alkoi tihentyä. Kävi selväksi, että Halonen oli noussut kirkkaasti ensimmäisen kierroksen ykköseksi ja ero Ahoon näytti eräissä mielipidemittauksissa toiseen kierrokseen valmistauduttaessa jopa kymmeneltä prosenttiyksiköltä.

Ylilyöntejä Ahon ja Halosen kannattajaryhmien välillä tapahtui varmaankin puolin ja toisin, mutta Ahon tukijoukoissa mentiin paikoin kauas mauttomuuksiin ja ilmeisesti ylitettiin lainkin rajaviiva. Eräät maakuntalehdet uutisoivat painostuksista ja uhkailuista, joita ei olisi odottanut esiintyvän 2000-luvun Suomessa.

Kun vaalitapahtuma on nyt ohitse, on aika asettua ja suuntautua elämään yhtenä kansakuntana, jolla on yksi yhteinen presidentti. Vaalitaistelun törkeimpien ylilyöntien seuduilla tunteet voivat ymmärrettävästi käydä kuumina vielä vaalien jälkeenkin, mutta toivottavasti aika tasaa kiihtyneitä mielialoja mahdollisimman pian.

Vaalitaistelussa oli monenlaisia vastakkainasetteluja, osa aivan luonnollisia, mutta joukkoon yritettiin ympätä myös väen väkisin elementtejä kumpujen yöstä. Esimerkiksi sosialismilla, uskonnollisella vakaumuksella ja perhesuhteilla vääristelyt eivät lopulta purreet - eivät ainakaan siinä määrin, kuin likaisten temppujen harrastajat olivat kuvitelleet.

Vastakkain olivat lopulta moniarvoinen sosiaalisuus ja ahdistava vanhoillisuus. Tarja Halonen kokosi kannatusta laajalti yli puoluerajojen. Ulkopoliittinen pätevyys sekä henkilökohtaiset ominaisuudet ja kokemustausta vakuuttivat äänestäjäkunnan enemmistön.

Suomenmaan mukaan vaalikamppailu oli hieno tapahtuma

Suomalaisten niukka enemmistö valitsi kolmannen sosiaalidemokraattisen presidentin peräjälkeen, kun Tarja Halonen voitti loppuun asti äärimmäisen tasaisen ja jännittävän presidentinvaalin.

Vaalitaistelu oli kaiken kaikkineen hieno tapahtuma. Ehdokkaat ja heidän taustajoukkonsa kilpailivat niin, että politiikka tuli myönteisesti ja konkreettisesti kansalaisten ulottuville. Kansalaiset olivat hyvin kiinnostuneita, osallistuivat innokkaasti kampanjatilaisuuksiin ja seurasivat intensiivisesti mediaa. Äänestysprosentti olikin erinomainen, 80,2.

Vaikka Esko Ahon kannattajille vaalin tulos oli pettymys, siihen on tyydyttävä. Aho oli loistava ehdokas ja vei kampanjansa läpi tavalla, jota on vaikea arvostella. Myös tukijoukot tekivät työnsä hienosti. Mediaakin on vaikea syyttää. Se toimi yleensä ottaen niin kuin pitikin ja antoi kansalaisille välttämätöntä tietoa ehdokkaista ja heidän tavoitteistaan.

Loppu jäi sitten äänestäjän ratkaistavaksi, ja sitähän demokratia on.

Vaalitaistelun aikana tapahtui paljon sellaista, jolla on varmasti seurauksensa tulevaisuudessa.

Konkreettisin ja kauaskantoisin voi olla monen vuoden jälkeen tapahtunut porvarillisen kentän lähentyminen. Vaikka kokoomus puolueena eivätkä sen johtohenkilöt edes yksityisinä kansalaisina uskaltautuneetkaan julkisesti Ahon tukijoiksi, etenkin kamppailun viimeisen viikon aikana tätä yhteyttä syntyi.

Niinpä kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistökin ilmoittautui vaalituloksen selviämisen jälkeen Ahon äänestäjäksi sanomalla olevansa "kova porvari" ja vetämällä näin maailmankatsomuksellista linjaa ohi nykyisen hallitusyhteistyön.

Hallituspolitiikasta päätetään eduskuntavaalien tuloksen perusteella. Nyt käydyt vaalit olivat selvä merkki siitä, että porvarillinen yhteistyö voisi olla jälleen mahdollista - jos äänestäjät siihen antavat mahdollisuuden - myös hallituksessa.

Toinen tulevaisuuden kannalta suuri mahdollisuus lähtee siitä tosiasiasta, että lähes joka toinen kansalainen äänesti nyt keskustalaista ehdokasta - ja suuri osa heistä ensi kertaa elämässään.

Pääkaupunkiseudullakin Aho sai jo ensi kierroksella enemmän ääniä kuin kokoomuksen ehdokas Riitta Uosukainen. Tulos on tietenkin ensisijassa Ahon henkilökohtainen. Silti se antaa varmasti myös aivan uutta innostusta keskustalaiselle järjestöväelle Etelä-Suomen kaupungeissa.

Kansalaisilla on nyt oikeus odottaa, että valittu presidentti toteuttaa lupauksensa, joita kuultiin kosolti vaalitaistelun aikana.

Tärkein niistä on, että hän pyrkii nousemaan koko kansan presidentiksi. Onnistuuko se, on kokonaan kiinni hänestä itsestään - siitä, mitä hän tekee ja myös siitä, minkä hän jättää tekemättä.

Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että Halonen panee poikki tiukat siteensä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, muuhun vasemmistolaiseen toimintaan sekä myös ay-liikkeeseen. Ne kaikki ovat etujärjestöjä, jotka edustavat leimallisesti vain osaa kansasta ja usein vielä vastakkainasettelun hengessä.

Toinen tärkeä vaatimus on, että helsinkiläinen Halonen ryhtyy katselemaan Suomea kokonaan toisenlaisesta perspektiivistä, sellaisesta, jossa näkyy koko maa rajojaan myöten, maakunnat, niiden kaupungit ja kunnat ja syvä maaseutu, joka ongelmineen on hänelle täysin outo.

Keskisuomalaisen mukaan Ahon häviö kirveltää kokoomuksessa

Esko Ahon jääminen hopeasijalle on ratkaisevalta osalta kansallisen kokoomuksen korkeimman johdon syytä. Puheenjohtaja Sauli Niinistö ja paimentamansa puoluekoneisto pidättyivät tukemasta porvarillista Ahoa. Monet tosiasiassa liputtivat sosialidemokraattien Tarja Halosen hyväksi. Aatteet katosivat henkilövaltapolitiikan tieltä.

Kokoomuksen johto ilmeisesti arvioi kokoomuksen omaavan SDP:n valtikkakaudella parhaimmat edellytykset johtavaksi porvarilliseksi puolueeksi. Jos Esko Aho olisi edennyt Mäntyniemeen, keskusta olisi tässä teoriassa ottanut ykköspaikan jopa kahdeksitoista vuodeksi.

Kentällä kokoomuksen menettely hämmentää ja suututtaa. Kokoomuksen saumaton tuki Esko Aholle olisi vuorenvarmasti merkinnyt porvarillista presidenttiä maahan, jossa vasemmiston kannatus on vain noin 35 prosenttia. Vasemmiston kohtuuton asema säilyy niin kauan kuin kokoomus ja keskusta nokittelevat vuoronperään toisiaan. Keskustan ja kokoomuksen asiallinen siltojen rakentaminen palauttaisi sen sijaan Suomen vastaamaan ihmisten poliittista tahtoa.

Puheenjohtaja Sauli Niinistön linja oli alusta alkaen kummallinen. Hän ei tuntunut tahtovan suosittua puhemies Riitta Uosukaista ehdolle eikä lopulta itsekään viehtynyt kilpaan sonnustautumisesta. Oliko aikeena johdattaa kokoomus Elisabeth Rehnin kannalle? Tämän vaihtoehdon puolueen aktivistit ymmärrettävästi torjuivat.

Näin kokoomus nöyrtyi jälkijättöisenä Uosukaisen edessä, mutta kampanjointi oli lepsua ja näennäistä. Puhemies jäi politiikan tuulissa yksinäiseksi kamppailijaksi. Tappio oli väistämätön.

Esko Aho hävisi, mutta äänimäärän komeus oikeuttaa odottamaan hänen jatkavan keskustan puheenjohtajana. Tavoitteena tällöin ovat vuoden 2003 eduskuntavaalit ja pääministeriys. Arvostettu presidenttiehdokkuus tarjoaa erinomaisen lavetin jatkoponnisteluille.

Esko Aho on nyt vasta 45-vuotias, joten vuoden 2006 presidentinvaalissa hän on 51 vuoden ikäinen ja vuoden 2013 kilvassa samoissa vuosissa kuin presidentiksi nyt äänestetty Tarja Halonen.

Ilkka onnittelee "punakonetta"

Tarja Halonen voi kiittää menestyksestään paljolti omia kykyjään ja ansioitaan. Onnittelut ansaitsee myös se järjestö- ja tiedotuselämässä toimiva verkosto, jota kutsutaan punakoneeksi. Erityisen oleellinen vaikutus oli mediassa toimivilla tovereilla.

Vasemmistoa julkisesti kannattava lehdistö on vähäinen, eikä Yleisradiokaan enää tunnusta väriä entisaikojen estottomuudella. Vasemmiston maailmankatsomuksen aikanaan sisäistänyt toimittajakunta työskentelee välineissä, joita on totuttu pitämään "porvarillisina".

SDP loi 70-luvulla Monitoriksi kutsutun yhteydenpitojärjestelmän. Paljastuttuaan se lopetti toimintansa, mutta jäsenet pysyivät paikoillaan ja ovat iän myötä edenneet urallaan, monet päättäviin asemiin. Tärkeissä tilanteissa joukot ovat edelleen mobilisoitavissa sekä avoimeen että piilovaikuttamiseen.

Presidentinvaalia tärkeämpää tilannetta ei ole. Punakone näytti ammattitaitonsa läpi median. Musta muuttui valkoiseksi, heikkous vahvuudeksi ja poikkeus säännöksi kuin huomaamatta. Sellainen ei huonolta onnistu.

Kainuun Sanomien mukaan Suomi hautasi lopullisesti jaon punaisiin ja valkoisiin

Euroopan porvarillisin maa valitsi presidentikseen sosialistin. Halosen valinnalla Suomi hautasi lopullisesti vanhat poliittiset raja-aidat. Ahon herättelemä jako porvareihin ja sosialisteihin ei enää purrut.

Tarja Halosen nousua Suomen tasavallan presidentiksi selvällä äänierolla Esko Ahoon on pidettävä yllättävänä, vaikka valinta alkoikin varmistua jo kuukausi sitten. Viime kesänä tähän valintaan uskoi kuitenkin ani harva.

Vaikka Halonen onkin järjestyksessä kolmas sosiaalidemokraattisesta puolueesta noussut presidentti, hänen valintaansa voidaan silti pitää poliittisesti uutena ratkaisuna.

Hän ei vaalitaistelun aikana peitellyt vanhaa vasemmistoradikalismiaan, vaikka tiesikin tarvitsevansa valinnalleen vahvan oikeiston tuen. Hänen poliittiset niin kuin monet muutkin elämän valinnat poikkeavat selvästi hänen sosiaalidemokraattisten edeltäjiensä Koiviston ja Ahtisaaren valinnoista.

Äänestäjät halusivat uudella vuosituhannella unohtaa kansalaissodasta asti vaalitun jaon valkoisiin ja punaisiin, porvareihin ja sosialisteihin. Keskustan ehdokas Esko Aho yritti loppusuoralla turhaan hakea oikeiston tukea tällä vanhalla rintamajaolla. Kansa ei tätä jakoa enää tunnistanut.

Tälle valinnalle on rakentanut siltaa Sdp:n ja kokoomuksen hyvin sujunut hallitusyhteistyö. Vielä vanhempi pohja sille tietysti löytyy puolueiden pitkästä yhteistyöstä suurten kaupunkien kunnallispolitiikassa.

Unohtamalla vanhat rintamajaot Suomen voidaan sanoa eurooppalaistuneen. Ihmisten poliittisten valintojen takaa ei kaiveta enää menneisyyden kipeitä tapahtumia, vaan ratkaisu tehdä itse ihmisen persoonan ja hänen edustaman tulevaisuuden linjan perusteella.

Tarja Halosen valintaa tasavallan presidentiksi on pidettävä tuen osoituksena harjoitetulle Eurooppa -politiikalle. Halonen joutui koko kampanjan puolustamaan Suomen muista Pohjoismaista poikkeavaa EU-myönteisempää politiikkaa, kun taas Aho yritti kalastella ääniä unionin laajenemiseen liittyvällä epävarmuudella.

Mitä enemmän Aho loppukirissään korosti poliittisen kentän kahtiajakoa ja itsekkäämpää Eurooppa -politiikkaa, sitä enemmän korostui Halosen painottama laaja yhteistyön tarve niin sisä- kuin ulkopoliittisissakin ratkaisuissa.

Lopulliseksi kompastuskiveksi Aholle koitui suurissa kaupungeissa kytevä kepulaisviha. Varsinkin Etelä-Suomen suurimpien kaupunkien konservatiiviset oikeistorouvat äänestivät mieluummin vanhaa sosialistia ja setalaista kuin keskustalaista kunnon perheenisää.

Tämän pitäisi havahduttaa keskusta. Puolueen tulevaisuus ei piile veret seisauttavissa vaalivoitoissa, vaan kyvyssä tulla toisten kanssa toimeen.

Aho ei pystynyt puheenjohtajana karistamaan Paavo Väyrysen puolueeseen iskostamaa kuvaa, vaan hänestä itsestäänkin on kehittynyt itsetietoinen oikeassa olija, jonka on vaikea kuunnella eriäviä näkemyksiä. Eikä puolueesta näytä löytyvän Johannes Virolaisen perillistä. Ahon seuraajaehdokkaaksi nostetut kansanedustajat tunnetaan etupäässä eduskunnan riitapukareina.

Jos vaalin tulos antoi keskustalle paljon miettimistä, ei sen nieleminen ole helppoa kokoomuksessakaan. Puolueen johto halvaantui jo omaa ehdokasta valittaessa eikä se toipunut siitä koko vaalikampanjan aikana. Puheenjohtaja Sauli Niinistö joutuu vastaamaan vielä ratkaisuistaan.

Niinistön kannalta on noloa, että Ahon koko vaalin ajan korostama ulkopolitiikan värisuora konkretisoitui kesken loppukamppailun. Euroopan konservatiivien puheenjohtajan, valtiovarainministeri Niinistön mielipiteillä ei ollut arvoa, kun ulkopolitiikan sosiaalidemokraattinen johtokolmikko muotoili Suomen Itävalta -politiikan sisällön, joka kuvastaa yhtä paljon tukea sikäläiselle veljespuolueelle sen tavoitellessa uusia vaaleja kuin inhoa äärioikeiston nousua vastaan.

Koonnut: TK
7.2.2000

Muut lehdet -sivulle