Sodan jälkeen syntyi uusi lastenkirjallisuus
Arvostetuimmat suomalaiset lastenkirjat syntyivät sodan jälkeen. Lastenkirjallisuus tarjosi tuolloin kirjailijoille mahdollisuuden kirjallisiin kokeiluihin ja avasi kansakunnalle pakotien henkisestä ja aineellisesta ahdingosta.
- Sodanjälkeiset vuodet ja erityisesti 1950-luku olivat otollista aikaa lastenkirjaklassikoiden synnylle, arvioi lastenkirjallisuudesta väitellyt Päivi Heikkilä-Halttunen.
- Pesäero sotaa edeltäneeseen kirjailijasukupolveen oli helppo tehdä, koska ikääntyneet kirjailijat eivät enää kirjoittaneet uutta, merkittävää tuotantoa, tutkija muistuttaa.
Sodan jälkeen syntynyt lastenkirjallisuus on elänyt pitkälle yli normaalin yhden sukupolven kestävän elinkaaren. Lastenkirjat ovat olleet osa kansakunnan muistia.
Kanonisoidut, luetut ja unohdetut
Heikkilä-Halttusen mukaan suomalaisen lastenkirjallisuuden viralliseen kaanoniin eli arvojärjestyksen parhaimmistoon kuuluvat Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Tove Janssonin Muumi-kirjat (vuodesta 1945), 50-luvun modernistien lastenkirjat, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) ja Marjatta Kurenniemen tuotanto.
Kurenniemen esikoisteos Pukke Punamuurahaisen seikkailut ilmestyi vuonna 1946. Näissä kirjoissa sota, sodan uhka ja pula-ajan ankeus näkyvät selvästi tai vaikuttavat taustalla.
Sotavuosina kirjoitetussa Pessissä ja Illusiassa sota on koko ajan läsnä. Tove Janssonin luoma Muumilaakso taas on turvapaikka, johon voi paeta sotaa ja muita uhkia.
"Virallisen listan" ohella lukijoiden suosikkeina on vuosikymmeniä säilynyt kirjoja ja kirjailijoita, jotka Heikkilä-Halttusen arvion mukaan kuuluvat varjokaanoniin.
Näitä ovat esimerkiksi Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja (1947), Rauha S. Virtasen Selja-sarja (vuodesta 1955) ja Anni Polvan Tiina-kirjat (vuodesta 1956).
Jo unohdetut kirjat muodostavat Heikkilä-Halttusen jaottelun kolmannen ryhmän. Siihen kuuluvat mm. sotavuosina ilmestyneet nuortenkirjat, Aaro Hongan partioaiheiset poikakirjat (vuodesta 1940), Aili Konttisen 40- ja 50-luvulla ilmestyneet lapsille ja nuorille suunnatut teokset sekä Merja Otavan 1959 ilmestynyt Priska, joka oli muutamia vuosia huippusuosittu.
Nonsense kiinnosti
Henkisen ilmapiirin vapautuminen toi sodan jälkeen suomalaiseen lastenkirjallisuuteen brittiläisen satuperinteen aineksia, mikä näkyy mm. Tove Janssonin tuotannossa.
Heikkilä-Halttusen väitöskirjassa esiintyy usein termi nonsense. Anglosaksinen nonsense-perinne kiehtoi kirjailijoita 40- ja 50-luvulla. Nonsense-esittämistavassa asiat käännetään mullin mallin ja tuodaan ne esiin uudessa valossa.
- Nonsenselle on ominaista leikittely kielen säännöillä, logiikalla, tehosteilla ja kuvauksella tai näiden kaikkien yhdistelmillä. Ollakseen toimivaa nonsensen on houkuteltava lukija tulkintaan, Heikkilä-Halttunen selvittää.
Uuden kirjallisuuden vastaanotto oli aluksi epäilevä. Nykykirjallisuutemme kansainvälisesti kirkkain tähti Tove Janssonkin loisti ensi alkuun himmeästi, vaikka hänen taiteellisia ansioitaan ei asetettukaan kyseenalaiseksi.
Janssonin nousu maailmanmaineeseen alkoi jo 50-luvulla muumisarjakuvien myötä. Mutta kotimaassaan omaperäinen kuvataiteilija ja kirjailija tuli hitaasti tunnetuksi. Tähän vaikuttivat hänen suomenruotsalainen taustansa ja tuotannon erilaisuus.
Janssoniin vaikuttanut brittiläinen fantasiakirjallisuuskaan ei ollut suomenkielisille lukijoille vielä tuttua.
- Todennäköisesti Muumi-kirjat olivatkin vielä 1950-luvulla liian suuri haukkapala perinteiseen lastenkirjallisuuteen tottuneelle suomenkieliselle lukijakunnalle eikä niitä tämän vuoksi osattu vielä nähdä omana, itsenäisenä lajityyppinään, Heikkilä-Halttunen arvioi.
Ensimmäinen kokonaisselvitys
Päivi Heikkilä-Halttusen väitöskirja on ensimmäinen kokonaisselvitys sodanjälkeisestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Se on vasta kolmas suoranaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevä kirjallisuustieteellinen väitöstutkimus maassamme.
Suuriin ikäluokkiin kuuluvalle lukijalle Heikkilä-Halttusen tutkimus on nostalginen matka menneisyyteen. Kirja palauttaa mieleen ahmimisiän lukuelämykset.
Yli 500-sivuinen teos auttaa ymmärtämään, kuinka valtava aarreaitta suomalainen lasten- ja nuorisokirjallisuus on. Sellaista ahmattia ei olekaan, joka ennättäisi kaiken lukea lapsena, vaan luettavaa jää eläkepäiviksikin.
Muuten, aikuisen halu palata 40- ja 50-luvun lastenkirjoihin on aivan normaalia. Juuri noina vuosikymmeninä lastenkirjallisuus lakkasi olemasta pelkkää lastenkirjallisuutta. Teoksista tuli klassikoita, koska niiden sisältö kiinnosti myös aikuisia.
Filosofian lisensiaatti Päivi Heikkilä-Halttusen Suomen kirjallisuuden alaan kuuluva väitöskirja "Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi - Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940-50-luvulla" tarkastettiin viime lauantaina Tampereen yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Erkki Sevänen ja kustoksena professori Yrjö Varpio.
Tutkimus on julkaistu SKS:n kustantamana kirjana.
STT-VT
15.12.2000
