Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

22.12.2000

SDP:n apupuoluesyndrooma

Kunnallisvaalitappion ja alenevien kannatusarvioiden kierteeseen joutuneen SDP:n on vallannut apupuoluesyndrooma. Puolueessa koetaan hallituspolitiikkaa tehtävän Kokoomuksen tahdon mukaisesti, eikä sosialidemokraatteja näy juurikaan lohduttavan se, että pääministerinä on Paavo Lipponen.

Lipposen seuraajiksi haaveilevat ja eräät muutkin nimekkäät sosialidemokraatit ovat kantaneet huolta siitä, että SDP on ajautunut liian kauas aatteellisilta juuriltaan ja tuntuu keskittyvän enemmän askartelemaan valtion hallintorutiineissa kuin ajamaan puolueen kannattajille tärkeitä asioita.

Tuoreimman puheenvuoron käytti SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki. Hän piti nykyistä hallituspohjaa liian laajana ja pikemminkin poikkeus- kuin normaalioloihin sopivana. Hänen mukaansa viiden puolueen sateenkaarihallitus ei voi jatkaa vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen, ellei hallituksessa siedetä myös erimielisyyttä.

Pääministeripuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajan julkilausuttuihin mielipiteisiin on aina syytä kiinnittää huomiota. Kun tässä asemassa oleva poliitikko ottaa kesken vaalikauden kantaa hallituspohjaan, ei hänen ajatuksiaan ole syytä vähätellä.

Kokoomuksessa tulkittiin tuoreeltaan Kalliomäen viestin olevan suunnattu SDP:n kannattajakunnalle. Viesti kuuluu osana siihen sarjaan, jonka tehtävä on yrittää välittää SDP:n nykyisille ja entisille äänestäjille sanoma, jonka mukaan puoluejohto on kuullut kentän kriittisen mielipiteen, ottanut sen huomioon ja aikoo parantaa tapansa.

Tätä keinoa on yritetty käyttää monesti ennenkin. Näin teki mm. Kokoomus vaalikaudella 1987-1991. Se ei kuitenkaan estänyt Kokoomuksen vaalitappiota vuoden 1991 vaaleissa ja tuskinpa sitä edes pienensi. Saattoipa olla peräti päinvastoin.

Kokoomuksen aikoinaan kärsimä apupuoluesyndrooma ei ollut puolueen itsensä synnyttämä. Se oli keskustaopposition pitkällinen suunnitelmallinen luomus. Sen sijaan SDP:n syndrooma puolestaan näyttäisi tällä kertaa olevan sisäsyntyinen.

Kysymyksessä on paitsi vaalitappion pelon aiheuttama paniikkihäiriö myös vähintäänkin keskivakava itseluottamuksen puute. Tällaiset häiriöt alkavat yleensä vaikutusvallattomaksi itsensä kokevan "syntymässään säikähtäneen" eduskuntaryhmän piiristä. Niin nytkin.

Keskustaoppositio käyttää luonnollisesti tilannetta hyväkseen. Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen tulkitsivat Kalliomäen puheenvuoroa tuoreeltaan merkiksi sateenkaarihallituksen sisäisestä rapautumisesta. Sateenkaarihallituksen lähtölaskennan arvioitiin alkaneen. Arvio on sekä ennenaikainen että liioiteltu.

Sosialidemokraateilla on samanlainen oikeus profiloitua ja korostaa omia arvojaan kuin kaikilla muillakin. Heidän tulisi vielä ymmärtää se, ettei kukaan voi tehdä sitä heidän puolestaan.

Jos puolue todella haluaa profiloitua, on valitusvirsien sijaan lupa odottaa tekoja ja aatteellisia painotuksia. Pelkillä itkuvirsillä uskottavuus ja kannatus eivät nouse. Ne laskevat entisestään.

Alueellisia veroparatiiseja?

Maan sisäinen muuttoliike, syrjäseutujen autioituminen, on pohdituttanut päätöksentekijöitä jo 1500-luvulta lähtien. Tuolloin kuningas Kustaa Vaasan huoli Tukholman seudulle paremman elämän etsintään saapuvista suomalaisista ja muuttoliikkeen yhteiskunnallista ongelmista ja oli yksi syy siihen, että kuningas käynnisti mittavan hankkeen Savon ylijäämäväestön asuttamiseksi erämaihin.

Vaasa vastasi muuttopaineisiin pakolla. Ken ei voudin määräyksestä huolimatta suostunut muuttamaan Kainuun koskemattomiin korpiin, saattoi päätyä käräjillä hirteen. Luvassa oli vähintäänkin suuret sakot.

Enää näitä kieltämättä tehokkaita mutta brutaaleja kannustimia ei ole käytettävissä. Nyt etsitään uusia huolimatta siitä, että mitkään tähän saakka käytetyistä eivät ole kyenneet patoamaan muuttoliikettä.

Maaseutupoliittinen työryhmä on kehitellyt veroparatiisimallia. Siinä nimetyille syrjäseuduille tulisi 30-50 prosentin määräaikainen verovähennys, jonka palkansaaja voisi tehdä valtion tuloverotuksesta. Sen kustannusvaikutus valtion verotuloihin olisi vuositasolla noin 1,7 miljardia markkaa, mikä ei ole aivan vaatimaton tulonmenetys. Ei etenkään, jos siihen pitää sitoutua kymmeneksi vuodeksi kerrallaan.

Ajatus koko maan pitämisestä asuttuna on tietenkin kaunis, vaikka sitä ei enää takavuosien tapaan perustellakaan maanpuolustuksellisin argumentein. Kiistämätöntä on myös, että väestön voimakas keskittyminen vaikkapa pääkaupunkiseudulle aiheuttaa suuria kustannuksia mm. palveluihin tarvittavan infrastruktuurin rakentamisen vuoksi.

Epäillä kuitenkin sopii, onko palkansaajalle kohdistettu alueellinen veroarmahdus sittenkään tehokkain keino pitää syrjäseudut elinvoimaisina ja asuttuina. Kyseenalaista on myöskin se, onko tämä keino toimiva. Yhtä kyseenalaista on, onko se veronmaksajia ajatellen tasapuolinen.

Yksi maaseudun autioitumisen syy on se, että nuoret lähtevät kotiseuduillaan opintojen perässä ja jäävät sille tielleen. Tätä muuttoliikettä alueellinen verovähennys ei patoa lainkaan. Yhtä vähän se vaikuttaa siihen, että maaseutuelinkeinoista eläkkeelle vetäytyvät vanhukset muuttavat parempien palvelujen perässä taajamiin.

Yritysten sijoittumiseen syrjäseuduille uusi veroparatiisimalli ei vaikuta sitä eikä tätä.